Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 3

Viima heräsi, kun aamuaurinko sokaisi hänen silmänsä. Hän nousi jaloillensa ja kummasteli epätavallista tuoksua pesässään. Se oli elollinen ja vehreä kuin ulkomaailman tuulenhenkäykset.

Naaras paikansi tuoksun tulevan aivan vierestään ja huomasi siinä kasan vehreitä yrttejä. Hän kummasteli niitä hetken, mutta hajamielisyyksissään tämän huomio hakeutui muualle. Maassa lojui edelleen sammakon raato, joka palautti naaraan muistot eiliselle. Hän katseli ulos ja muisti miten oli silloin astunut ensi kertaa ruohikolle, kiipeillyt noiden kivien päällä ja väijynyt saalistaan varjoissa. Hän halusi kokea sen uudestaan.

Pentu hypähti taas pehmeälle nurmikolle. Hän ei hetken edes tiennyt, miten oli jaksanut kökkiä halkeamassa sen puolikuuta, ilman ruohikkoa käpäien alla.

Viima halusi kiivetä taas kiven päälle. Hän valitsi korkeimman, sillä sieltä olisi parhaat näköalat. Pienin käpälin kapuaminen oli kuitenkin haastavaa, mutta kova halu päästä huipulle sai naaraan yrittämään sinnikkäästi.

Huipulle päästyään edessä avautuivat taas nummet, joilta raikkaat tuulenhenkäykset löysivät tiensä joka auringonnousu pennun pesän suulle. Aukea alue veti pentua puoleensa kuin magneetti. Sinne hän halusi, se oli selvää.

Tasaisen ruohomaiseman rikkoi sinne tänne sujahtelevat turkit. Viima ajatteli niiden olevan joitakin riistaeläimiä, ehkä jäniksiä?

Silloin hän näki yhden niistä lähestyvän kiviä tasaiseen tahtiin. Sillä oli hyvin sekavärinen turkki valkoista, vaaleanharmaata, kullankirjavaa ja täplikästä. Naaras halusi mennä väijymään sitä, jos saisi siitä kenties jo toisen saaliinsa.

Hän hypähti ketterästi ruohikolle ja asettui kivien varjoon tarkkailemaan. Neljä, tai oikeastaan kahdeksan käpäläparia lähestyi kauempaa määrätietoisen näköisenä. Kyseessä ei siis ollutkaan yksi ainoa riistaeläin, vaan neljä eri olentoa. Kissoja, Viima tiesi jälkeenpäin.

Ne pysähtyivät juuri sopivasti kuulomatkan päähän, jolloin pentu höristi korviaan kuullakseen nau'ut paremmin.

"Hei! Täällä on Hunajahännän tuoksua!" pienin kissoista hihkaisi.
"Hyvin huomattu, Ututassu", valkoturkkinen kissa vastasi. "Hän on varmaan ollut täällä hakemassa yrttejä."

Ututassu. Hassu nimi, Viima ajatteli.

"Minä kiipeän noille kiville!" Ututassuksi kutsuttu naaras alkoi juoksemaan suoraa Viimaa kohti. Pelästynyt pentu painautui varjoon vasten kiveä. Hän ei halunnut näyttäytyä näille kissoille, sillä ei tiennyt miten he suhtautuisivat häneen.

Viima jähmettyi paikoilleen, kun kuuli yltään käpälänaskelia. Silloin hän näki aivan korvansa juuressa Ututassun käpälän. Siitä pilkotti kynnet, mikä järkytti pentua vielä enemmän.

Aamun heittämien pitkien varjojen ansiosta vieras naaras ei ollut huomannut pentua vielä. Asiaa ei helpottanut kylläkään Viiman punavalkea turkin väri, yritti hän miten sulautua kiven ja ruohon sekaan näkymättömäksi.

Mutta silloin se tapahtui. Ututassu kurkisti käpäiensä juureen, missä Viima piilotteli varjoissa.
"Tääl-"
"Ututassu, tule jo alas sieltä niin päästään jatkamaan matkaa!" valkoinen kolli keskeytti Ututassun nau'un.

Viima pörhisti karvansa kaksinkertaiseksi ja veti ketun repimät korvansa luimuun. Hän esitteli Ututassulle hampaitaan ja lu'utti kyntensä esiin. Sitten hän sihisi Naaraalle hiljaa, ettei muut kissat kuulleet häntä. Pentu toivoi voivansa säikäyttää häntä vähän kookkaamman Ututassun pois reviiriltään.

"Mut-"
"Muistahan totella mestariasi", täplikäs maukui taas keskeyttäen Ututassun. "Ei Lumiloikka sinua turhaan käskytä."

Ututassu sihahti tympäytyneesti ja vaihtoi vielä vihaisen katseen Viiman kanssa. Mutta sitten hän oli jo poissa, muiden kissojen seurassa, jotka viilettivät pitkin nummia turkki tuulessa leikitellen.

Viima nousi sille kivelle, jolla Ututassu oli vain hetki sitten seissyt. Hän katseli kissojen perään ja mietti mihin he olivat matkalla.

Ututassu ja Lumiloikka.  Ja... Hunajahäntä, Viima oli ollut unohtaa. Aika Hassuja nimiä.

Kullankirjavan ja leopardikuvioisen naaraan nimiä hän ei ollut saanut kylläkään selville. Mutta ei se pentua haitannut.

Minäkin haluan tuonne!

Viima hypähti kiven toiselle puolelle, missä joukko kissoja oli hetki sitten seissyt. Ruoho oli siellä tallatumpaa, mutta silti yhtä ihanan tuntuista, mitä kivien toisella puolella.

Yhtäkkiä naaras halusi juosta koko niityn poikki ja nähdä mitä sen toisella puolella oli. Hän juoksi niin lujaa kuin pääsi, kunnes hänen huomionsa kiinnitti ohi vilahtava turkki.

Taasko kissoja? pentu mietti varautuneesti. Silti uteliaisuus otti vallan ja Viima alkoi seurata hajujälkeä. Silloin hän kuitenkin huomasi, ettei tuoksu sopinut kissalle, vaan jänikselle, mitä hän pääosin söi.

Vesi herahti naaraan kielelle. Olisi otollinen hetki napata itselle aamiaista. Viima kyyristyi ruohonkorsien sekaan ja hivuttautui eteenpäin niin hiljaa kuin osasi. Hänen joutui kuitenkin välillä kurkkia missä jänis oli, sillä pentu oli vielä niin pieni, että hautautui täysin pitkään ruohikkoon.

Edetessään vaanien ruohonkorret alkoivat lyhetä tai muuten vain muuttuvan tallatummiksi, joten Viiman ei tarvinnut enää kurkistella niiden yli nähdäkseen.

Jänis oli pysähtynyt noin kolmen ketunmitan päähän. Pentu oli varma, että voisi saada sen kiinni, kunnes tajusi päästävänsä liikaa ääntä. Hän korjasi asentoaan ja otti häntänsä pois maasta laahaamasta, ja lähti etenemään kevyemmin ja hiljaisemmin, myös hitaammin askelin.

Jänis kuitenkin kuuli pennun pehmeät askelet jo yli kahden ketunmitan päästä. Se loikkasi aina eteenpäin, kun Viima ehti ottaa askeleen, ja näin pysyi kissan ulottumattomissa. Se näytti olevan varma, että noin pieni saalistaja ei voisi koskaan saada sitä napatuksi.

Hetken seurattuaan Jänistä punavalkea naaras tajusi, ettei tätä menoa saisi sitä koskaan kiinni. Niimpä hän kokosi kaikki voimansa, ja lähti juoksemaan niin kovaa kuin pääsi eläimen perään. Sekin lähti salamana juoksuun, ja Viiman pettymykseksi oli paljon nopeampi kuin hän. Hän halusi silti yrittää, jos vaikka kuitenkin onnistuisi.

Nummilla juokseminen tuntui ihanalta, viima vasten kasvoja pörröttäen turkkia, tasaiset tömäykset polkuanturoissa joka askelella ja ruohonkorret käpäliä sivellen. Viima maisteli kitalaellaan raikasta tuulta, johon sekoittui myös kissojen hajua. Ilma haisi raikkaalta, vapaudelta, ulkomaailmalta. Juuri siltä, mistä pentu piti.

Pienin jaloin juokseminen oli kuitenkin raskasta ja vaivalloista, joten naaraan oli hetken kuluttua yksinkertaisesti pakko pysähtyä tasaamaan hengitystään. Hän lösähti makuullensa huohottamaan käpälät särkien kovasta juoksusta. Jänis loikki nopeasti pennun näkökentän ulkopuolelle, ja hän sulki silmänsä väsyneenä.

Viima ajatteli, että voisi levätä tässä hetken, kunnes hänellä olisi voimia palata takaisin kivikolle. Hän yritti tasata hengitystään levätessään ja vakuutteli itselleen ettei kukaan voinut tulla häiritsemään häntä.
Ja siinä pentu makasi, pehmeällä ruohikolla kyljet kohoillen jänisten juostessa tämän ympärillä.

Viima nukahti huomaamattaan ja heräsi vasta, kun aurinko oli jo korkealla. Ihmetyksekseen hän oli taas kiviröykkiöllä, pesänsä ulkopuolella. Hän havaitsi lähistöllä lähes tuoretta emonsa hajua, joten arveli tämän kantaneen hänet pesällensä.

Mutta nyt pentu ei ehtinyt miettiä sitä. Hänellä oli nälkä, joten oli metsästettävä. Tai sitähän naaras oli yrittänytkin, mutta jänis oli osoittautunut hankalammaksi saaliiksi, mitä hän oli luullut. Mutta sen jahtaaminen oli Viiman mielestä ollut jostain syystä mukavaa, joten ainakin hän haluaisi yrittää vielä saalistaa niitä. Mutta vielä nyt hänen oli pitäydyttävä sammakoissa, jotka piilottelivat kivien kätköissä. Ne olivat vasta puolikuiselle pennulle tarpeeksi helppo saalis.