Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 29

"Hei Viimaruusu!", vaaleanharmaa naaras, jolla oli mustia juovia, loikki heti punavalkean naaraan luokse pelkäämättä, että muut kyseenalaistaisivat heidän ystävyyssuhdettaan.
"Hei, Levä...?"
"Levähelmi", Levähelmi täydensi ylpeästi.
"Kaunis nimi!" Viimaruusu ihasteli. "Vähän arvelinkin, että sinustakin ne tekivät jo soturin."
Levähelmi nyökytteli innoissaan. "Onhan siitä nyt jo melkein kuu. Ja myös veljeni saivat nimensä, he ovat nykyään Valousva ja Tiikerikatse."
"Hienot nimet heilläkin", Viimaruusu naukaisi.

Pieni tuulenvire pyyhkäisi leirin yli ja Viimaruusu maisteli sen raikkautta. Se tuoksui jotenkin vapaudelle ja uudelle, vieraalle, mutta samaan aikaan myös niin tutulle ja enemmän kodille, kuin Myrskyklaani koskaan hänelle oli ollut. Hän uskoi siihen, että oli henkisesti aina ollut tuuliklaanilainen, vaikkei välttämättä ollut huomannutkaan sitä kuin vasta nyt. Hän muisti ensimmäiset kerrat, kun hän metsästi Myrskyklaanille aluskasvillisuudessa, tuntui se aivan hullulta hiippailla jossain pensaissa kuin joku hiiri eikä vain juosta riistan luo ja napata se. Hän oli salaa halunnut myös jo pennusta asti nähdä aina taivaan niin suurena kuin se ikinä olikaan, ja täällä se oli hänelle lähempänä kuin koskaan. Kunhan hän vain tutustuisi kissoihin ja kotiutuisi kunnolla... kyllä se siitä.

Yhtäkkiä tuuli vaihtoi suuntaa ja kuljetti Viimaruusun haisteltavaksi aivan toisenlaisia tuoksuja. Tuuliklaanilaisia, ehkä jotain yrttejä ja heinää ja-
Viimaruusun sydän oli pysähtyä. Tuoksu, jota hän oli jahdannut koko elämänsä. Tuoksu, jonka hän muisti pentuajoiltaan selkeämmin, kuin näki täysikuun. Tuoksu, joka pysäytti hänet joka kerta. Tuoksu, jota hän ei enää päästäisi nenästään. Hän halusi löytää emonsa nyt ja heti, tällä kertaa hän ei halunnut menettää tilaisuuttaan.

Naaras sanoi Levähelmelle tämän odottavan hetken ja lähti sitten tuoksun perään. Se leijaili leirin toisesta päästä, joten hänen täytyi pujotella aukiolla olevien kissojen välistä.

Leirin laidalla oli toinenkin kivi, ilmeisesti tuuliklaanilaisten suurkiven lisäksi. Se oli kylläkin pienempi ja siinä oli halkeama.
...Ja halkeaman edessä seisoi hän. Kissa, jonka Viimaruusu oli niin kovasti halunnut tavata. Naaras oli vaalean kellanpunaisen raidallinen vihreillä silmillä ja Tuuliklaanin tapaan lyhyellä turkilla.

"Hunajahäntä? Mihin sinä nyt parantajaa tarvitset?" Viimaruusu hätkähti kuullessaan Levähelmen äänen takaansa. Tämä oli sittenkin tullut perässä. Punavalkea naaras antoi kuitenkin asian olla eikä vastannutkaan mitään.
Onko hän parantaja?  hän ihmetteli ja hänestä tuntui, että hänellä oli mennyt nyt pahasti kissat sekaisin, muttei hänen nenänsä valehdellut. Hunajahäntä... Senkö takia hän kasvatti minut ulkona klaanista? Koska oli parantaja?

Silloin kuitenkin Hunajahäntä kääntyi ystävyksiä päin ilmeisesti kuullessaan nimensä mainittavan ja tämäkin näytti tajuavan sitten Viimaruusun. Naaraat tuijottivat toisiaan hetken, kunnes Viimaruusu viimein uskaltautui avaamaan suunsa sanoakseen jotain, mutta Hunajahäntä ehtikin ensin.
"Tule, mennään leirin ulkopuolelle", parantaja ehdotti ja soturin mielestä se oli oikein hyvä idea. Vanhempi naaras kehotti myös Levähelmeä jäämään leiriin ja lähti sitten edellä nummille.

"Päätit kuitenkin etsiä minut käpäliisi?" Viimaruusun oli hetken aikaa hankala keksiä, mitä tuohon olisi pitänyt vastata, mutta päätyi sitten vain nyökkäämään. Hän ei oikeastaan tiennyt, mistä halusi oikeastaan puhua tämän kissan kanssa.
"Olen tunnistanut tuoksuasi kokoontumisissa ja löysin sen nyt leiristä", Viimaruusu vastasi hetken kuluttua.
Hunajahäntä huokaisi ja istahti alas kesken kävelyn. Naaraan vihreät silmät loistivat jotakin vahvaa tunnetta. Surua? Sääliä?

"Juttuhan on niin, Viimaruusu, etten ole emosi", parantaja töksäytti. Soturin läpi virtasi äkkiä kylmät väreet. Mitä Hunajahäntä oli juuri sanonut?
"Löysin sinut aivan pentuna reviiriltämme, eikä Kaarnatähti ollut ainakaan silloin mielissään kulkukissoista, joten ihmettelen syvästi miksi nyt olet täällä, joten päätin kuitenkin emonvaistoisena elättää sinua, kunnes pärjäisit itse. Ei ollut tarkoitus, että luulisit minua emoksesi, sillä sitä en ole, en voi sallia itseäni edes ajattelemasta omia pentuja, joten pysyttelin mahdollisimman kaukana sinusta, jotta et liikaa kiintyisi minuun, mutta tietenkin unohdin tuoksuni, ja juuri tuoksuthan muistuvat aina palavimmin mieleen...", parantaja tuntui selittävän koko elämän tarinansa siinä samalla ja karkaavansa jopa hieman aiheesta. Viimaruusu ei oikein tiennyt, mitä pitäisi ajatella. Hän oli etsinyt tätä kissaa koko elämänsä läpi, ja nyt paljastui, että aivan turhan takia.