Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 21

Viimatassu loikki rotkon seinämän huipulle Yötassun ja Hallatassun kanssa, ja valmistautui haistelemaan riistatuoksuja. Oli kulunut noin kaksi kuuta hänen ja Levätassun ensimmäisestä tapaamisesta, ja nyt jos totta puhutaan, ei se ihan siihen ollut jäänyt. Tapailuja oli pidetty useita kertoja kuussa, mutta Viimatassu sai kiittää onneaan ystävänsä ollessa suorasanainen ja käytännöllinen, että osasi ehdottaa sopivat yöt, jotta molemmat eivät olisi aivan rikki väsymyksestä. Silti Viimatassu koki aina välillä jotakin näkymätöntä vetovoimaa rajan taa, ja vaikka hän tiesi paremmin kuin hyvin, ettei se todellakaan ollut sallittua tai normaalia, hän olisi monta kertaa halunnut kysyä tunsiko Levätassu samoin.

Mutta toki kaikkea muutakin kahdessa kuussa oli ehtinyt tapahtua: Aamutassu oli saanut soturinimensä ja oli nykyään Aamukaste, Suotähti tuntui olevan entistä heikompi ja vanhempi, sekä Kirkaskukan ja Hiirihännän pennut syntyisivät varmasti kohta. Ja tosiaan Hallatassun sanoin ei pentutarhassa kauaa olisi yksinäistä, sillä Käärmekynsi ja Nopsapilvi olivat tätä nykyä kumppaneita ja ainakin Viimatassun ja Hallatassun tietojen mukaan he saivat kuulla osakseen kiusoittelua lähes joka auringonnousu. Kaiken kukkuraksi Hallatassun itsensä lempipuuhaa oli huomautella heidän mestareitaan kaikesta mitä he tekivätkään yhdessä, mutta aika-ajoin Viimatassukin pääsi kostamaan sen pesätoverilleen, kun hän huomasi Hallatassun ja Ruostetassun jossakin kahden kesken. Silloin Hallatassu tuntui jämähtävän paikoilleen, ennen kuin koetti pelastaa tilanteen jollakin solvauksella. Niin tyypillistä Hallatassua! Mutta joka tapauksessa Viimatassu voisi lyödä vaikka kuun aamupartioista vetoa, että noilla kahdella oli myös jotakin tekeillä.

Yhtäkkiä Viimatassusta tuntui erittäin pentumaiselta, kun häntä vieläkin huvitti kumppanuuteen liittyvät jutut. Tai ehkä juuri sen takia, sillä pian se alkoi olemaan hänenikäisilleen ajankohtaista.

Mutta silloin Viimatassu tajusi, että oli taas vajonnut ajattelemaan jotakin aivan muuta, kuin mitä piti. Hän ravisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan ja keskittyi taas metsästämiseen. Lumi oli vihdoin sulanut metsästä, ja hiirenkorva oli aluillaan. Riistan pitäisi siis olla palaamaassa ja sillä kuuluisi sitten lihottaa klaani taas täysiin voimiinsa.

Metsästettyään rauhassa hetken, Viimatassu kuuli ulvahduksen pienen aukion suunnalta, joka sijaitsi Varjoklaanin rajajoen vieressä. Vaikka se ei kuulostanut kovin hätääntyneeltä, halusi Viimatassu silti mennä tarkistamaan, oliko kaikki hyvin. Yötassu oli kertonut menevänsä Varjoklaanin rajalle, muttei Viimatassu uskonut, että mitään rajakiistan tapaista ollut sattunut, korkeintaan kolli oli takertunut piikkipensaaseen, tai jotakin sen suuntaista.

Ja epäilyksissään Viimatassu oli oikeassa, nimittäin aukiolle päästyään hän näki ystävänsä sen toisella puolella kompastuneena jonkun puun juureen.
"Hei, tulin vain tarkistamaan, että olet kunnossa!" punavalkea naaras tervehti. Hän antoi itsensä ärsyttää pesätoveriaan vähän, eikä mennyt heti auttamaan juuren kanssa.
"Käpäläni jäi jumiin tänne johonkin koloon, enkä pääse irti", Yötassu  puhisi.
Viimatassu virnisti ja vastasi: "huomaan."
"Niin että etkö yhtään viitsisi tulla auttamaan?" musta kolli näytti siltä, että alkoi menettämään jo malttiaan.
"Oikeastaan.... en", Viimatassu hymyili taas ilkeää hymyään. "Näin voit hyvittää sen, että pyörit aina makuualusillasi niin, etten saa nukutuksi." Todellisuudessa Yötassu oli pyöriskellyt levottomasti vain muutamana yönä, tai ainakin mitä Viimatassu oli huomannut, mutta hän antoi Yötassun olla syynä hänen tapaamisista johtuvalle väsymykselleen. Hallatassun teoria oli kyllä aika usein se, että muka hän ja Yötassu puuhailisivat jotakin öisin, mikä ei tietenkään ollut totta.

Äkisti Viimatassu huomasi näkökentällään jotakin liikettä ja heräsi ajatuksistaan. Yötassun takana aluskasvillisuus liikahateli pahaenteisesti. Ja ennen kuin hän ehti liikahtakaan, huomasi hän punaista turkkia ja ketun, joka loikkasi voitonriemuisesti raatelemaan avutonta oppilasta.
"Varo!" Viimatassu huusi ja ryntäsi niin nopeasti aukion toiselle puolelle, kuin vain suinkin, muttei siltikään ehtinyt estää kovaa iskua. Yötassu ulvahti ja tämän pää valahti alas, eikä Viimatassu nähnyt enää hänen kasvojaan. Hän loikkasi ketun kimppuun ja hänen käpälänsä kastuivat Yötassun syvästä kaulahaavasta tulvivaan vereen. Kettu ei selvästikkään ollut aluksi huomannut häntä, sillä se tuntui säpsähtävän vähän. Viimatassu sai hyvän etulyöntiaseman ja käytti sitä hyväkseen kynsiessään kettua lavoille. Eläin yritti kovasti ravistella häntä pois selästään, mutta naaras porasi kyntensä kiinni liekinväriseen turkkiin ja pysyi paikallaan itsepäisesti.