Soturikissat - Emoton Pentu

Ensinäytös

Kelmeä kuu värjäsi matkaavien kissojen turkit mustavalkoisiksi. Ei kuulunut muuta ääniä kuin askelet ruohikossa ja pienoisen tuulen vire.

Väriltään kilpikonnakuvioinen kissa käännähti katsomaan taakseen ja pysähtyi. Hänen hampaissaan roikkui pieni hiljainen nyytti.

"Havu, älä jää matkasta", kissa maukui hampsidensa välistä. Kolli kiihdytti askeleitaan kuullessaan nau'un ja lähti kulkemaan kilpikonnakuvioisen vierellä.

"Emo, miksi meidän pitää lähteä?" Havuksi kutsutun kissan kysymys melkein hukkui yltyneeseen tuulen vireen. Vastausta ei kuulunut hetkeen.

"Emme voineet jäädä sinne. Hiili ei meistä enää välittänyt, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa", kilpikonnakuvioinen vastasi hetken mietittyään. "Mutta kun siellä ladossa oli niin mukavaa..." Havu yritti vielä. "Sinun on aika unohtaa ne ajat", emo keskeytti pentunsa rauhallisella nau'ulla. Matkaa jatkettiin vaiti, kuin siitä olisi sovittu.

"Saraste, minulla on nälkä!" Mustavalkoinen kolli valitti rikkoen hiljaisuuden, kun matkaa oli tehty jo hetkisen. Naaraan suusta kuului huokaus. "No, levätään sitten hetki, jos niin tahdot."

Hän tassutti erään puun juurakkoon ja laski kantamansa nyytin ruohikolle. Sitten hän käpertyi itsekkin makuulle, ja Havu riensi emonsa vatsalle imemään.

Sarasteeksi kutsuttu emo katseli toista pentuaan, joka pysyi muuten liikkumatta, mutta hengitti silti. Naaras työnsi tyttärensä tämän veljen viereen ja toivoi, että hänkin ottaisi vähän maitoa.

"Koska Ruusu avaa silmänsä?" Havu kysyi lukien Sarasteen ajatukset. "En tiedä, mutta ei hänellä kiirettä ole. Olettehan te vasta kahden päivän ikäisiä. Sinä halusit nähdä maailmaa jo hyvin varhain", emo vastasi mietteissään.

"Mene sinäkin nyt nukkumaan, niin pääsemme ehkä huomenna jo Jäkälän luo." Saraste silitteli hännällään Havun kylkeä. "Hän näyttää ihan sinulta. Olet tainnut periä ulkonäkösi veljeltäni."

Havu oli jo lopettanut imemisensä ja tutkaili nyt punertavaa sisartaan. Hänen käpälänsä olivat hyvin voimattomat koko päivän kävelystä. Ennen kuin kolli huomasi itsekkään, oli tämä jo sikeässä unessa emonsa hoivassa.

Sarastekin otti mukavamman asennon ja käpertyi pentujensa ympärille. Hän muisteli aikoja, jolloin oli viettänyt onnellisia vuodeaikoja pentuetoverinsa kanssa kotikisuna. Nuoruuden villitys kuitenkin ajoi naaraan kauas kaksijalkalasta, metsään, jossa hän tapasi Hiilen, jonka kanssa hän myöhemmin karkasi ja muutti vanhaan latoon. Saraste tuli kollille tiineeksi, mutta hetken onnellisuuden loputtua hänen kumppaninsa osoittautuikin hyvin välinpitämättömäksi, eikä häntä enää kiinnostanut Saraste oikein mitenkään. Heti pentujen synnyttyä epätoivoinen naaras halusi lähteä välittömästi mustan kollin luota ja päätti palata taas veljensä luo, missä oli kerran ollut onnellinen.

Nyt hän oli matkalla sinne hyvin pienten pentujensa kanssa, joista toinen ei ollut vielä edes avannut silmiään. Emoa huoletti se, mutta yritti hetki hetkeltä unohtaa huolensa siinä onnistumatta. Matka oli joka tapauksessa tehtävä.

Seuraavana päivänä Saraste heräsi hetkeä ennen aamua. Oli vielä hämärää; auringolla kestäisi vielä hetki nousta.

Saraste oli nukkunut levottomasti, mutta Havu taas vaikutti hyvin pirteältä. Emo oli siitä hyvillään, sillä silloin se tarkoittaisi, että pentu ei väsähtäisi ihan heti.

"Syö, niin lähdetään kohta", kilpikonnakuvioinen naaras naukui Havulle. Kolli tuli mukinoimatta emonsa vatsalle.

"Joko Ruusu on herännyt?" Havu kysyi juotuaan tarpeeksi. Hän alkoi tökkiä ja ravistella sisartaan toiveikkaasti.

"Varovasti!" Emon huolehtiva nauku keskeytti kollin puuhat. "Saatat vielä satuttaa häntä. Sinusta on taivalluksen aikana tullut jo hyvin voimakas käpälistäsi." Havu perääntyi nolona.

"No, jatketaan", Saraste maukui napakasti ja kampesi itsensä ylös. "Joudumme kulkemaan hetken pimeässä, mutta aurinko nousee kyllä pian."

Ennen kun emo ehti vilkaistakkaan kolli-pentuunsa, tämä kiiti jo innokkaana juoksujalkaa eteenpäin. "Minä menen edeltä!" hän huusi taakseen vyöryessään jo vauhdikkaasti kauempana.

"Havu!" Saraste hätääntyi. "Odota!" Hän nappasi äkkiä Ruusun hampaisiinsa ja juoksi pennun perään.

Emo sai Havun kiinni vasta jyrkänteen juurella. Kolli oli luisumassa alas pystysuoraa jyrkännettä ja piteli juuri ja juuri kynsillään kiinni ruohikosta. Hän raapi takakynsillään kalliota, muttei päässyt omin voimin ylös.

Saraste riensi heti apuun ja jätti Ruusun ruohikolle makaamaan mitään ajattelematta. Auttaessaan toista pentuaan pikkuinen naaras-pentu luisui hänkin hitaasti jyrkännettä alas. Emo ehti huomata sen vasta liian myöhään: avuton pentu tipahti alas jyrkkää rinnettä.

"Nyt sinä odotat tässä, ja minä haen Ruusun!" Saraste käski pentuaan ja loikkasi pienokaisensa perään. Pudotus oli monta puunmittaa, mutta välissä oli kielekkeitä, joita pitkin pystyi hyppelehtimään alas liiskaantumatta suoraan maahan. Ruusu kuitenkin luisui ja lipsui niistä jokaiselta, aina maahan asti.

Saraste yritti pysyä tyttärensä perässä minkä pystyi, mutta putoava pentu oli häntä nopeampi.

Vihdoin päästessään alas häntä huimasi kammottava näky. Kettu oli ahdistanut Ruusun nurkkaan ja katseli tätä ilkein silmin. Pentu oli tällien ravistelemana vihdoin avannut silmänsä ja tuijotteli kettua pelonsekaisin katsein.

Kun kettu läimäytti avutonta pentua kynsillään korville, raivoissaan Saraste hyppäsi viimeiseltä kielekkeeltä alas sen selkään ja raapi kellanpunaista turkkia kaikin voimin. Hätääntynyt Ruusu sen sijaan juoksi henkensä edestä kauas pusikoiden läpi kamalan eläimen luota.

"Minä tulen auttamaan!" ylhäältä kuului uhmakas nauku. "HAVU EI!!" Emo käski, mutta kolli ei siitä piitannut, vaan hyppelehti jo alas kielekkeiltä.

Äkillinen keskeytys vei Sarasteen huomion ja kettu pääsi kynsimään tätä. Mitään taistelu- tai puolustusliikettä osaamatta naaras huitoi käpälillään ilmaa kuitenkaan saamatta vastustajaansa minkäänlaista osumaa.

Sitten ilmassa välähti mustavalkoinen välhdys. Kolli syöksyi pikkuruiset käpälät ojossa suoraan kettua päin. Isku jäi lyhyeen, kun eläimen kynnet sivalsivat Havun naamaa ja tallasivat sen maahan emonsa viereen.

Vielä yksi läimäytys, ja molemmat viruivat maassa tajuttomina.

Täydellisen pimeyden rikkoi napakka tökkäys lapaan. Saraste raotti silmiään ja äkillinen valo sokaisi hänet. Aurinko oli noussut jo hetki sitten.

Vihreä silmäpari tuijotti häntä ja Havua. Saraste kampesi itsensä kivuliaasti ylös ja auttoi sitten pentunsa jaloileen.

"Pois reviiriltämme!" Tummanruskea kissa tiuski. "Hus! Nyt heti!"

Saraste perääntyi loukkaantuneena. Vasta nyt hän alkoi muistaa mitä oli tapahtunut. Nämäkin kissat olivat ihan verisiä. He olivat varmasti häätäneet ketun ja pelastaneet heidät.

"Eikö sana kuulu?" Vihreäsilmäinen naaras huiski hännällään ärtyisästi. Terävät hampaat kiilsivät huulen alta. Kissan takana oli toinen täysikasvuinen ja toinen vähän pienempi kissa. Hekin näyttivät hermostuneilta.

"Mutta entä Ruus...?" Saraste yritti huolestuneena. "Ei muttia! Häipykää!" Tummanruskea naaras otti askeleen edemmäs ja esitteli hampaitaan.

Järkyttynyt emo nosti ruhjotun Havun hampaisiinsa ja vaivalloisesti kapusi ensimmäiselle kielekkeelle. Hän vilkaisi vielä surumielisesti alas niitylle, jonne jonnekkin uskoi Ruusun kadonneen.

Vihamieliset katseet kuitenkin alhalla pakottivat hänet jatkamaan aina ylemmäs ja ylemmäs, aina laelle saakka.

Viimeinen vilkaisu laaksoon, eikä hän voisi enää koskaan nähdä tytärtään. Raskain sydämmin Saraste jatkoi taivaltaan ainoan pentunsa, Havun kanssa.