Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 7

"Näytättekö te nyt minulle paikkoja, niin kuin lupasitte?" Viimapentu kysyi Huurrepennulta ja Yöpennulta heti klaanikokouksen jälkeen.
"Tottakai", Yöpentu naukaisi.
Pennut lähtivät kävelemään kohti pensasta, jonne Sulkaturkki ja Hallapentu olivat juuri kadonneet.

"Tämä on pentutarha. Siellä nukkuvat alle kuusi kuuta vanhat pennut, sekä kuningattaret, jotka ovat emoja, jotka odottavat, tai hoitavat pentuja. Tämä on siis myös meidän pesämme", Huurrepentu selosti, kun he tunkivat kaikki kolme samanaikaisesti sisään pesän suuaukosta.

"Hallapentu, tule sinäkin! Me näytämme Viimapennulle leiriämme", Yöpentu vuorostaan naukaisi.
Hallapentu irvisti. "Kyllä hän itsekin näkee sen, vai onko hän kenties sokea?"
Yöpentu loikki sisarensa luo ja jarrutti juuri tämän vierelle. "Älä viitsi olla tuollainen."
"Älä itse viitsi sotkea sammaliamme!" Hallapentu napautti ja huitaisi veljeään leikkisästi korville. Hänellä oli kiusoitteleva pilke silmissään ja virne naamallaan. Naaras tuntui hetkeksi unohtaneen Viimapennun.

"Ai hei Viimapentu", pesän perältä kuului naukaisu. "Tervetuloa klaaniin minunkin puolestani."
"Hei Kipinäturkki!" Huurrepentu näytti tunnistavan puhujan pesän varjoista piittaamatta.
"Hei vain, ja tiedoksi sinulle Viimapentu, olen toinen kuningatar täällä pesässä. Pentuni syntyvät pian, tai niin luulisin, niin sitten tänne tulee vielä täydempää!" Liekinvärinen naaras naurahti.

Huurrepentu Viimapennun takana alkoi jo peruuttaa taakse päin. "Ehkä jätämme Hallapennun ja Kipinäturkin rauhaan ja jatkamme jo kierrosta", hän naukaisi Viimapennulle.
Viimapentu nyökkäsi ja hyvästeli Kipinäturkin ja tassutti takaisin pesän suuaukolle.
Hallapentu vaivihkaa mulkaisi Viimapentua ohimennen, kun Viimapentu katosi pois pentutarhasta Huurrepennun perässä. Yöpentu oli jäänyt pentutarhaan lumivalkoisen sisarensa seuraksi.

"Täälläpäin on parantajan aukio." Huurrepentu kulki edellä pentutarhalta piikkipensansaidan suuntaan, joidenka välissä levittyi saniaistunneli. "Parantaja hoitaa vammat ja sairaudet, ja tulkitsee Tähtiklaanin enteitä, näkyjä ja profetioita", Huurrepentu selitti.
"Sen minä tiedänkin, mutta mikä Tähtiklaani on?" Viimapentu sai tilaisuuden kysyä.
"Ai Tähtiklaani? Se on esi-isistämme koostuva klaani, jonne lähes kaikki klaanikissat liittyvät kuoltuaan. He osaavat jotenkin ennustaa tulevaisuutta, ja voivat siten kertoa asioita meille... tai en minä tiedä! En ole mikään parantaja!"

"Auts! Astuin piikkiin!" Viimapentu vingahti äkkiä. Hän yritti olla pitämättä kovaa ääntä.
"Tule. Onneksi olemme ihan lähellä parantajan pesää", Huurrepentu rauhoitteli ja talutti Viimapennun saniaistunnelin läpi pienelle aukiolle.

"Haukkahämy, Viimapentu sai polkuanturaansa piikin." Huurrepentu seisahtui, ja Viimapentu istahti alas. Hän roikotti käpäläänsä ilmassa. "Sattuu", naaras inisi hiljaa hammasta punnen, ettei ulisisi kuin hullu kettu.
"Ai se kulkukissa?" Vihreät silmät kiiluivat kalliossa olevasta halkeamasta. "No, anna kun katson sitä."

Tummanharmaa raidallinen kolli, jonka vatsapuoli oli valkoinen, tassutti esiin varjoista. Hän tarttui piikkiin Viimapennun käpälässä hampaillaan ja kiskaisi irti.
"Odota tässä hetki. Voit nuolla haavaa, jos siltä tuntuu. Tulen pian takaisin", Haukkahämyksi kutsuttu parantaja katosi takaisin halkeamaan tekemään jotakin.
Viimapentu nuoli haavaa, jottei se olisi niin kipeä.

Hetken kuluttua Haukkahämy tassutti takaisin pienelle aukiolle yrttejä suussaan. Hän puteskeli ne soseeksi ja levitti Viimapennun haavalle.
"Tämä on hierakkaa. Se voi vähän kirvellä, mutta helpottaa oloasi. Yritä olla astumatta sillä käpälällä hetkeen."
Viimapentu irvisti, mutta onnistui pitämään suunsa kiinni. Hän ihaili parantajan osaamista ja tyyneyttä.
Tätä yrttiä emoni silloin jokus toi minulle. Se siis hoitaa jotenkin haavoja!

Viimapentu kiitti ja lähti nilkuttamaan saniaistunnelille Huurrepentu vierellään.
"Ehkä meidän ei nyt kannata kiertää koko leiriä, kun sinulla on tuo käpälä. Mutta huomenna sitten!" Huurrepentu naukaisi.
Viimapentu nyökkäsi.

Naaraat saapuivat takaisin pentutarhalle, jonka edustalla he tapasivat Sulkaturkin.
"Oletteko te käyneet tutkimusretkellä?" Kuninhatar nautahti. "Mutta eikö teille maistuisi riista? Varishampaan metsästyspartio palasi juuri, ja kyllähän aurinkokin kohta laskee."

Nyt kun asia sanottiin ääneen, Viimapentu tajusi kovan nälkänsä.
"Minä voin tuoda sinulle jotakin", Huurrepentu tarjoutui.
"Kiitos", Viimapentu kehräsi.

"Mitä käpälällesi on käynyt?" Sulkaturkki hämmästeli Huurrepennun lähdettyä tuoresaaliskasalle, minne Hallapentu ja Yöpentu olivat jo menneet.
"Astuin vain piikkiin", Viimapentu kertoi.
Sulkaturkki hymähti ja kääntyi katselemaan klaanitovereidensa puuhia aukiolla.

Huurrepentu toi Viimapennulle hiiren ja asettui syömään omaansa pentutarhan edustalle, missä muutkin  pennut aterioivat. Viimapentukin päätti mennä sinne uusien pesätovereidensa luokse. Hallapentu näytti yrittävän olla piittaamatta hänestä.
Edistystä. Ehkä hän vielä jonakin päivänä alkaa pitämään minusta...

Viimapentu haukkasi palan hiirestä.
"Tämä ei ole yhtä hyvää kuin jänis", hän mutisi itsekseen. "Mutta silti parempaa kuin sammakot."
"Hä? Oletko sinä joskus syönyt niitä!" Yöpentu tuijotti häntä ihmetyksentäytteisillä silmillään.
Viimapentu nyökkäsi. "Metsästin sammakoita kivikolla pesäni ulkopuolella, ja osaan juosta jäniksiä melkein kiinni. Kerran kynteni oikein hipoivat sen turkkia, mutta sitten kompastuin ja se loikki karkuun."
Nyt Hallapentukin näytti jo kiinnostuneemmalta.

Mutta äkkiä naaras kuitenkin virnisti. "Ja siitä jäniksen metsästyksestäkö korvasi ovat noin repaleiset? Kynsikö jänis sinulta korvat päästä, ihan kirjaimellisesti!" hän naljaili.
Viimapentu tuhahti. "Jouduin ketun kanssa vastakkain heti, kun olin vasta avannut silmäni. Joku kuitenkin hyökkäsi sen kimppuun ja pelasti minut, että pääsin juoksemaan karkuun."
"Vau! Se oli varmasti jännää!" Huurrepentu haltioi.
Viimapentu nuolaisi rintaansa pari kertaa hämillään.
Hallapentu ei näyttänyt tyytyväiseltä.

"Mutta missä sinä olet sitten sitä jänistä maistanut, jos et kerran ole saanut niitä kiinni?" Huurrepentu jatkoi edellistä keskustelunaihetta.
"Emoni toi sitä aina välillä pesälleni", Viimapentu yllättyi äkillisestä kiinnostuksen heräämisestä muissa pennuissa.
"Mutta kuka hän on? Miksi liityit klaaniimme, jos sinulla on kerran emo?" Yöpentu kysyi.
"Oikeastaan, en ole koskaan nähnytkään häntä, mutta hän kävi välillä pesälläni tuomassa riistaa ja joitakin yrttejä. Ja vaikka en olekkaan nähnyt häntä, muistan hänen tuksunsa yhä. Siinä oli yrttejä ja tuulen henkäyksiä, jotain makeaa sekoittuneena selvästi joidenkin muiden kissojen hajuihin", Viimapentu naukaisi.
"Et ole nähnyt häntä? Älä selitä! Hän varmaan kuoli sille ketulle, muttet halua vain myöntää sitä!" Hallapentu naurahti.
Miksei kukaan usko minua? Viimapentu ajatteli huokaisten.

Hän söi hiirensä loppuun ja Yöpennun avustuksella vei jäämät pois. Sitten Sulkaturkki kutsui heidät pentutarhaan nukkumaan, eikä Viimapentu jaksanut panna vastaan.

Hän käpertyi Sulkaturkin ja Kipinäturkin väliin sammalvuoteelle kuitenkin hieman etäälle kuningattarista. Kun Sulkaturkki kutsui häntä pentujensa seuraan nukkumaan, Viimapentu pudisti päätään. Jotenkin ajatus kiinni toisessa kissassa nukkumisessa ei miellyttänyt häntä. Jo siinä, että hänelle vieraassa pesässä oli muitakin kissoja nukkumassa, oli naaraalle askarruttavan tuntuista.

Auringon lasketessa Viimapentu ummisti silmänsä ja kuvitteli, miltä klaanielämä voisi tuntua. Saisiko hän kenties ystäviä? Ja entä jos hän tekisi jotakin väärin? Haavoittuisi? Menettäisi jonkun tärkeän kissan? Hän ei kuitenkaan ehyinyt mietiskellä kauaa, kun uni otti hänestä vallan.