Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 27

Viimaruusu puraisi palan riistastaan. Oli kulunut noin kuu siitä, kun hänet oli karkoitettu, ja ainakin sen hän oli ehtinyt huomata Havun muka salaisen vakoilun lisäksi, että täällä ylhäällä oli paljon enemmän riistaa, kuin alhaalla. Mutta olihan se päivän selvää, nyt kun miettii, klaanireviirien riistathan olivat koko ikänsä opetelleet varomaan saalistajia, joita täällä tuskin liikkui hänen ja Havun lisäksi.

Naaras haukkasi riistastaan toisen palan. Hän oli miettinyt kuluneen kuun aikana, mitä hänen kannattaisi nyt tehdä, kun oli vapaalla jalalla. Kuinka muut kulkukissat tai erakot viettivät aikaa? Ei Viimaruusu tuntenut muuta elämäntyyliä kuin klaanielämän. Ja oikeastaan, ei häntä koskaan oiken ollut viehättänyt lähteä pois klaaneista tai niiden reviireiltä, mutta nyt hänet oli vain pakotettu siihen. Ja olihan naaras kaipaillut jo moneen otteeseen Myrskyklaania, mutta tiesi palaamisen olevan mahdotonta.

Syödessään aamiaistaan Viimaruusun ajatukset harhautuivat hänen pyöristyneeseen vatsaansa ja pentuihinsa. Nehän syntyisivät jo tämän kuun sisällä! Eikä naaraan tehnyt mieli joutua Havun johdattamana jonnekkin kasijalkojen pesään operoitavaksi, niinkuin tämä oli huomauttanut heti tajuttuaan tilantten. Siellä hän nyt varmastikin kuolisi. Kyllä parantaja kuulosti naaraan korviin paljon turvallisimmalta vaihtoehdolta, muttei Viimaruusu sitä voinut miettiä, eihän se enää mahdollista olisi.

Vai olisiko sittenkin...? naaras ajatteli yhtäkkiä. Voisinkohan yrittää muihin klaaneihin? Ainakin Käärmekynnen mielestä olin loistava soturi, sekä päällikön näkökulmasta tuskin lisäsiturista on haittaakaan...

Hän nousi ylös syötyään ja katsahti merelle päin. Sieltä puhaltava tuuli pörrötti hänen punertavia karvojaan.
Tulisin ikävöimään merta, muttei tällainen elämä minulle sovi. Haluan lähteä. Haluan takaisin klaaniin.
Sitten hän käänsi aalloille selkänsä ja loikki jyrkänteelle, josta hän pääsi kurkistamaan reviireille. Hän katsoi niiden maita täältä ylhäältä käsin ja mietti, kuinka pääsisi alas ja mihin kolmesta klaanista yrittäisi ensimmäiseksi.

Nopeasti Viimaruusu oli kuitenkin tullut päätökseen. Tuuliklaani kuulosti loogisimmalta. Hän piti jäniksistä ja juoksemisesta, sekä hänen ystävänsä Levätassu, joka tuskin enää oli oppilas, oli myös siellä. Alas hän pääsisi varmasti samaa reittiä, kuin oli tullutkin. Havulle hän ei asiasta jaksanut ilmoittaa, kolli oli muutenkin ärsyttävä, oleskeli aina muutaman ketunmitan päässä puuhailemassa jotakin selvästi odottaen, että naaras tulisi puhumaan hänen kanssaan. Tämä ei selvästikkään halunnut päästää häntä silmistään.

Viimaruusu päätti lähteä heti. Hän oli ehtinyt ottaa jo aivan tarpeeksi lomaa klaanielämästä ja halusi arkensa takaisin välittömästi, tietenkin nyt se oli mahdollista ainoastaan pienillä muutoksilla, olihan määränpäänä aivan toinen klaani. Hän käveli jyrkänteen laitaa Piikkivuoria kohti, otti vauhtia muutaman hännänmitan ja loikkasi sille samalle tutulle kielekkeelle. Tähän suuntaan oli helpompaa hypätä, sillä jyrkänne oli hieman korkeammalla kuin kieleke.

"Minne sinä olet menossa?" Viimaruusu kuuli äkkiä Havun nau'un takaansa ja kirosi kollia mielessään. Ei hän nyt jaksanut jäädä rupattelemaan mukavia.
"Lähden", hän vastasi.
"Minne?"
"Alas."
"Miksi?"
"Olet ärsyttävä", naaras tuhahti. "En viihtynyt täällä."
"Palaat klaaniin vai? Minkälaista siellä on?"
"Mukavaa."
"Saanko tulla mukaan?"
"Et."
"Miksi?"
"Sinua ei sinne kaivata."
"Miksei?"
"Et osaa taistella."
"Ja minunko pitää osata?"
"Niin."

Viimaruusu olisi repinyt sillä sekunnilla Havun riekaleiksi, jos olisi vain voinut. Ei hän kuitenkaan sellaisen syyn takia viitsinyt hypähdellä kielekkeeltä jyrkänteelle ja takaisin ihan muuten vaan, vaikka olisi häntä jopa melkein huvittanut piestä kolli siltä seisomalta. Hän ei myöskään tohtinut vain lähteä ja hypätä alas Kuulammelle kielekkeeltä, sillä siinä vaiheessa kolli varmasti seuraisi häntä. Hänen olisi keksittävä jotakin tarpeeksi pisteliästä ja lopettaa keskustelu.