Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 11

Ilta-aurinko painui maileen, ja soturit ja oppilaat kävivät yöpuulle. Kuu nousi aina yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes saavutti kuuhuipun. Oli lähdön hetki. Salaisen seikkailun, jonkinlaisesta lähes joka pentu on aina haaveillut.

"Nukkuvatko he?" Huurrepentu kuiskutti Hallapennulle, joka oli kurkkimassa pentutarhan suuaukolta aukiolle. Pentutarhassa oli jo kuoleman hiljaista lukuunottamatta nukkuvien kissojen tasaista hengitystä.

"Ainakin kaikki ovat pesissään", Hallapentu vastasi kääntämättä katsettaan aukiolta. Hänen päivänvalossa valkoinen turkkinsa säihkyi nyt kuun valossa sinisen hopeisena.

"Mennään sitten", Viimapentu kuiskasi ja tuuppi Hallapennun edellään aukiolle. Naaras ei vaivautunut murahtamaan, vaan tassutti kuun valaisemalle aukiolle mukisematta.

"Mitä me aiotaan sitten tehdä siellä ja mihin me edes menemme?" Yöpentu kysyi pienellä äänellä.
"Oletko varma, että haluat tulla mukaan?" Hallapentu töksäytti, johon hänen veljensä vastasi kiivaammin: "Tottakai minä tulen!"

"En minä tiedä mitä siellä on, mutta tärkeintä, että päästään metsään", Viimapentu vastasi Yöpennun kysymykseen. "Mutta mennään nyt, ei meillä ole loputtomasti aikaa!"

Tarpeidentekopaikan tunnelissa rasahti, kun neljä pentua kömpivät sen muurista läpi aina metsään saakka. Sinne he sitten tupsahtivat yksi toisensa jälkeen ihmettelemään. Vielä pahin olisi edessä, nimittäin jyrkänne.

Viimapentu asteli rohkeasti eteen, vaikka olikin epävarma, ja selitti muille, kuinka oli päässyt alas jyrkännettä silloin, kun hänet oltiin tuotu leiriin. Onneksi myös Yöpentu tuli auttamaan häntä selostuksessa.

Pitkien loikkien, yritysten, epäonnistumisten ja onnistumisten jälkeen, huohottivat kaikki neljä jyrkänteen laella silmät ymmyrkäisinä ja nenät valppaana kaikista uusista hajuista ja näyistä.

Hetken ihmettelyn jälkeen kissat päättivät jatkaa seikkailuaan eteenpäin. He eivät olleet kulkeneet edes pitkää matkaa öisessä metsässä, ennen kuin vastassa näkyi pieni aukio, jonka maa oli poikkeuksellisen pehmeä.

"Tämä on harjoitusaukio! Aamutassu on kertonut tästä", Yöpentu hihkaisi tunnistaessaan paikan. "Täällä oppilaat harkoittelevat taistelemaan."

Viimapentu kynsi ilmaa ja kuvitteli, minkälaista olisi upottaa kyntensä vihollisen turkkiin.

Sitten aivan yhtäkkiä jokin tömähti hänen kylkeään vasten ja naaras lensi kumoon harjoitusaukion keskelle.

"Tästä saat, senkin Varjoklaanin kuraläjä!" Huurrepentu takoi Viimapennun selkää onneksi kynnet piilossa, Viimapentu huomasi. Hän kierähti äkisti sivulle karistaen pesätoverinsa kimpustaan ja vuorostaan hyökkäsi tätä päin nauliten hänet maahan. "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi, Myrskyklaanin oravanaama!"

Hetken pennut leikkivät, myös Yöpentu ja Hallapentu olivat aloittaneet jonkun leikkitappelun, kunnes pysähtyivät aukion reunalle tasaamaan hengitystään.
"Tuo oli mahtavaa!" Viimapentu naukaisi. "Minä aion olla sitten kaikkien paras soturi."
"Minä myös!" Yöpentu naukaisi.
"Ja minä!"
"Minä kaikista paras!" Hallapentu ylpeili muiden nyrpistäen nenäänsä niinsanotulle haasteelle.

"No minne mennään seuraavaksi?" Viimapentu kysyi hetken kuluttua.
"Öö.. vaikka tuonne", Huurrepentu naukaisi huiskauttaen häntäänsä oikealle puolelleen, missä metsä alkoi tihenemään.
"Jännittävää!" Hallapentu innostui ja alkoi johtamaan joukkoa sovittuun suuntaan.

Kissat kulkivat kauemmin, kuin leiristä harjoitusaukiolle oli matkaa. Noin puolimatkassa he ohittivat leirin, tosin kaukaa, sillä kukaan ei halunnut tulla huomatuksi. Hetken pennut ehtivät jo miettiä, eikö metsässä ollutkaan muuta kuin puita, pensaita ja harjoitusaukio, kunnes edessäpäin pilkotti jotain.