Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 28

"Tulehan sitten", Tuuliklaanin varapäällikkö Kottaraissilmä naukaisi ja käveli Viimaruusun ohi uloskäynnille.
"Mitä? Nyt heti vai?" naaras ihmetteli ja käännähti ympäri.
"Miksi me nyt turhia enää aikailtaisi? Parempi vain hoitaa heti", musta kolli vastasi ja jatkoi matkaansa. Viimaruusu tuhahti ja tuli perässä. Oliko muka reilua, ettei hänelle annettu edes hetkeä aikaa tunnustella Tuuliklaania ja valmistautua testiin? Noin vain olisi kylmiltään pitänyt osata kaikki tasaveroisen tuuliklaanilaisen soturin taidot. Viimaruusu mietti, miten vaikea testi saattoi olla näin Myrskyklaanissa vattuneelle kissalle. Lisäksi hän nyt piti juoksemisesta, oli aina pitänytkin, mutta entä jos ei olisi pitänyt? Siinä tapauksessa hänellä ei ainakaan olisi, takuuvarmasti ei olisi edes mahdollisuuksia läpäisyyn. Mutta Viimaruusu aikoi selvittää testin. Hän halusi Tuuliklaaniin ja teki kaikkensa sen eteen.

"Alkajaisiksi testaan juoksusi. Asetu tähän, niin juostaan tuolle pensaalle tuolla", Kottaraissilmä osoitti hännällään noin neljän ketunmitan päässä näkyvää pensasta. "Kolme, kaksi, yksi, nyt!"
Viimaruusu lähti juoksemaan niin nopeasti kuin pääsi. Hän ei tiennyt kuinka oleellinen tämä osuus oli arvioinnissa, mutta halusi silti tehdä parhaansa, tosin voimia olisi hyvä säilyttää metsästykseenkin, mitä lähes takuuvarmasti myös testattaisiin. Naaraan ihmetykseksi hän tajusi juoksevansa kilpaa varapäällikön kanssa, ja oli uhkaavasti jäämässä jälkeen. Pensaskin lähestyi nopeasti, eikä hän saanut lisättyä enää vauhtia ennen, kuin oli jo sen luona. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, oliko hänen ollut tarkoitus olla pensaalla ennen Kottaraissilmää.

"Ei se ihan huonosti mennyt, mutta parannettavaa on", varapäällikkö arvioi. "Seuraavaksi metsästys. Annan sinulle aikaa aurinkohuippuun asti, ja metsästät niin monta jänistä, kuin vain saat kiinni. Yli kolmea voisin sanoa kiitettäväksi suoritukseksi", kolli selitti ja Viimaruusu nyökkäsi. Kuulosti aika selkeältä, muttei se helppoa varmasti tulisi olemaan.
"Koulutan oppilastani sillä välin, joten en ole koko aikaa tarkkailemassa, mutta saaliiden määrä kertoo totuuden", Kottatissilmä naukaisi vielä, ennen kuin katosi taas leirin suuntaan.

Etenemme todella nopeasti, eihän tässä ehdi edes hengähtää... Viimaruusu mietti. Onkohan hän hermostunut jostakin?  Naaras kuitenkin antoi asian vain olla ja keskittyi mielummin riistan etsintään. Ei hänellä ylimääräistä aikaa ollut.

Viimaruusu juoksi henkensä edestä niin nopeasti kuin vain pystyi. Jänis hänen edellään loikki sekin nopeasti, mutta naaraan oli vain pakko, pakko olla nopeampi. Hän oli onnistunut jo kaksi kertaa, mutta epäonnistunut myös toiset kaksi kertaa. Nyt hän oli niin lähellä saamassa kolmatta, mutta aika oli todella vähissä. Oli käytännössä jo aurinkohuippu, mutta täällä hän vain vielä yritti saada kiinni viimeistä saalista, mitä hän koskaan enää ehtisi testin aikana yrittää. Hänen olisi siis enemmän kuin pakko saada jänis kiinni, mutta miten?

Hänen onnekseen jänis alkoi kuitenkin hetken päästä hidastaa vauhtia, ehkä uupumuksesta tai jotain sinne suuntaista, ja Viimaruusu sai sen nopeasti kiinni. Sitten olisi vain nopeasti haettava saaliit Kottaraissilmälle, joka oli luvannut odottaa leirin edustalla.

Viimaruusu juoksi jalat jo aivan kipeinä hakemaan metsästämiään tuoresaaliiita. Hän oli jo nyt myöhässä, ja saattoi vain toivoa, että varapäällikkö armahtaisi hänet tämän kerran.

Jänikset löydettyään matkanteko hidastui entistä enemmän niitä raahatessa, sillä Viimaruusulla oli pienimuotoisia ongelmia kantamisen kanssa. Mutta kuitenkin, viimeinkin hän saapui odottelevan Kottaraissilmän luokse ja laski saaliinsa tämän eteen ja pystyi viimeinkin pysähtyä hengähtämään.

"Olet myöhässä", kolli moitti, ja Viimaruusu painoi hieman päätään pahoittelun merkiksi, sillä ei siinä tilanteessa saanut kummemmin sanoja suustaan. "Mutta," varapäällikkö katsoi naaraan metsästämiä riistaeläimiä, "sait kolme jänistä. Saatat saada myöhästelysi anteeksi." Viimaruusun mieli kirkastui sanoista hieman.
"Saat myös hengähtää sen aikaa, kun vien nämä riistakasaan."

Kottaraissilmän palattua he siirtyivät leirin sisäänkäynniltä sen nummella kasvavan pensaan viereen.
"Viimeisenä, taistelu. Kynnet piilossa", kolli naukaisi. "Saat hyödyntää luontaisia Myrskyklaanin taitojasi, mutta joka tapauksessa taistelemme tänään nummilla." Viimaruusu nielaisi. Oliko hänen tarkoitus voittaa Tuuliklaanin varapäällikkö kaksintaistelussa tämän omalla reviirillään? Eihän hänellä ollut paljoakaan mahdollisuuksia! Kottaraissilmä oli kokenut soturi ja taistelu tälle tutussa ympäristössä, hän itse oli juuri ja juuri soturi-iässä ja tyystin vieraalla reviirillä.
"Mutta sinähän olet kokenut soturi omalla reviirilläsi, minä tuskin vastanimetty", Viimaruusu valitti.
"Et sinä taistelussakaa reviiriäsi tai vastustajaasi valitse."
"Mutta-"
"Halusitko klaaniin vai et?" Kottaraissilmä ärähti ja onnistui hiljentämään naaraan. Viimaruusua puistatti.

Kottaraissilmä sai potkaistua Viimaruusua pehmeään vatsaan niin, että rasittuneen naaraan keskittyminen herpaantui, ja varapäällikkö pääsi tämän niskan päälle. Naaras tiesi siinä vaiheessa jo hävinneensä, hän oli jaksanut taistella jo pitkään, mutta aina vain toisensa perään sai nenäänsä tuuliklaanilaiselta. Hän ei enää edes tiennyt, miten pystyisi enää mitenkään pääsemään Tuulikaaniin, kaikki tuntui menneen niin huonosti. Hän oli hävinnyt juoksukilpailussa, myöhästynyt metsästyksessä ja nyt hän makasi tässä aivan uupuneena.
"Voimme palata leiriin", varapäällikkö naukaisi ja päästi Viimaruusun nousemaan.

Leiriin saavuttuaan naaras sai taas odotella yksin aukiolla, kun Kottaraissilmä ja Kaarnatähti keskustelivat jotain keskenään. Mutta viimeinkin, lähes ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päällikkö ja varapäällikkö kääntyivät taas Viimaruunun puoleen. Kissoja ei olisi koolle tarvinnut pyytää, sillä lähes kaikki näyttivät olevan jo paikalla. Koko aukio tuntui odottavan silloin, mitä seuraavaksi sanottaisiin.

"Et selviytynyt kovin hyvin", Kaarnatähti töksäytti töykeään tyyliinsä. Viimaruusu ehti jo kauhistua, mutta kolli jatkoikin: "Mutta et niin huonosti, kuin olisin huvitellut. Kyllä sinä saat jäädä, jos vain osoitat olevasi sen arvoinen."
Viimaruususta tuntui, että olisi juuri vapautunut jostakin puristavasta otteesta. Miten? hänen mielessään pyöri vain yksi kysymys. Kaikkihan meni niin huonosti, miten...?

Kollit hymyilivät hänelle. Yllättävää.
"Saat tämän illan vielä vapautuksen tehtävistä, voit tutustua kissoihin ja leiriin", Kottaraissilmä puolestaan naukui ja Viimaruusu kiitti äänettömästi. Sitten painostava tilanne viimein päättyi, kun päällikkö ja varapäällikkö eivät enää katsoneet häneen niin merkitsevästi ja palasivat taas klaanin arkeen.

Nyt hän oli sitten osa Tuuliklaania.