Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 16

//omistan ja olen piirtänyt yllä olevan Viimatassun kuvan, ethän kopioi!

Viimatassu arveli Käärmekynnen virneen syyksi sen, että rajat olivat vihdoin kierretty, ja seuraavaan harjoitustuokioon tai partioon olisi hetkisen aikaa. Mutta toisaalta, jos mestari oli niinkin julma, saattoi se olla vahingoniloa naarasoppilaan aavistuksen järkyttyneestä ilmeestä ja voimattomasta olemuksestakin. Muttei sillä ollut nyt väliä, Viimatassu laahusti joka tapauksessa tummanharmaan soturin perässä kohti leiriä. Vastanimetyn soturioppilaan käpäliä särki hiukan kaikesta kävelystä johtuen. Eihän hän ollut tottunut missään kävelemään yhtä paljon.

Saavuttuaan leiriin Viimatassu loikki heti Yötassun luokse äkättyään tämän aukiolta. Oli mukava päästä vihdoin pois Käärmekynnen seurasta.
"Hei Viimatassu, miten meni?" musta kolli naukaisi tervehtien.
"Mhh.. No, kiersimme rajat ja törmäsimme tuuliklaanilaisiin. Ei hirveämmin ihmeitä, Käärmekynsi oli vain oma itsensä..." Viimatassu tuhahti.
Yötassu tuli aivan Viimatassun viereen tukevasti ja huokaisi. Silloin naaras hätkähti. Ei hän halunnut siirtää huoliaan ystäväänsä.
"Entä sinä?" hän kysyi yrittäen saada äänensä kuulostamaan iloisemmalta.
"Minulla oli taisteluharjoitukset ennenkuin tulit, Hallatassu pyydettiin metsästyspartioon", Yötassu vastasi, ja Viimatassu huomasi vasta silloin, ettei Hallatassua ollut näkynyt aukiolla hänen etsiessään tämän veljeä katseellaan tullessaan leiriin. "Hän tulee varmasti kohta" musta kolli jatkoi.

Viimatassu nyökkäsi, ja näkikin silloin piikkihernetunnelista nelistäviä käpäliä. Yhdet niistä olivat Hallatassun lumivalkoiset. Tämä vilkaisi Viimatassua ja veljeään ilmeellä, joka kertoi, että hänellä oli joitakin sanoja kielen päällä vuodatettavana heidän kuultavakseen. Punavalkea naaras ei myöskään voinut olla huomaamatta sitä, miten tyytyväisen näköisesti Hallatassu laski saaliinsa kasaan.

"Ei hellyydenosoituksia julkisella paikalla!" valkea naaras naukaisi kimeällä äänellä kiusoittelevasti muka mielensä pahoittaen heti, kun oli päässyt Yötassun ja Viimatassun kuuloetäisyydelle, ja pysähtyi sitten näiden eteen.
Yötassu hivuttautui vaivautuneesti irti Viimatassusta ja tuhahti turhautuneena. "Itsekin olit aina nenä kiinni Ruostepennussa!" kolli iski takaisin.
"Ruostepentu? Emme me ole olleet ystäviä", Hallatassu puolustautui. "Hänhän on  vain pikkuinen pentu!"

Viimatassu seurasi sisarusten kiistelyä ja vain mietti, oliko hän syynä heidän välirikolleen. Naaraan katse harhaili muualle aukiolle ja pysähtyi sitten pentutarhan eteen. Ruostepentu istuskeli siinä ja tuijotti Hallatassua minä-kuulin-tuon -ilmeellä. Viimatassulle tuli paha olo tämän puolesta, muttei ehtinyt tehdä asialle mitään ennen, kuin ruosteenpunainen kolli oli jo kääntänyt selkänsä ja marssi nyt häntä pystyssä sisään pentutarhaan.

Viimatassu ei jaksanut enää kuunnella riitelyä, sillä oli muutenkin ärtynyt mestarinsa ansiosta, joten hän mitään sanomatta juoksi uuteen pesäänsä, oppilaitten pesään ja kyyristyi makaamaan ja selvittelemään ajatuksiaan Yötassun makuualusille, sillä hänen omiaan ei oltu vielä laitettu pesään. Naaraan huojennukseksi pesässä ei ollut juuri silloin muita oppilaita.

Aukiolla Yötassu oli jäänyt katselemaan Viimatassun lähtöä ja päätti lähteä naaraan perään välittämättä siskostaan.
"Hei, Yötassu!" kolli kuuli kuitenkin iloisen tervehdyksen kesken matkan.
Aamutassu juoksi hänen luokseen ja jäi kulkemaan ystävänsä vierellä.
"Miten harjoitukset sujuivat? Minne olet matkalla noin kiireisen näköisesti?" naaras tykitteli kysymyksiä.
"En minä voi vastata kuin yhteen kysymykseen kerralla, senkin hiirenaivo!" Yötassu vastasi ja nyrpisti nenäänsä leikkisästi. "Aurinkoaskel opetti vain jonkin uuden liikkeen ja olin menossa juuri Viimatassun luokse, nyt kun nukumme taas samassa pesässä", hän selosti nopeasti.
Aamutassu nyökkäsi etäinen katse silmissään ja Yötassu ehti jo miettiä, satuttiko tätä jotenkin, kunnes hän seurasi naaraan hänen taakseen harhautunutta katsetta ja näki Haapatassun ja Kelotassun melkein hyppivän innosta, mikä kiinnitti mustan kollin huomion ja ajoi muut ajatukset syrjemmiksi hetken ajaksi.
"Meillä on nyt arviointi ja sitten me olemme sotureita!" vaaleanruskeaturkkiset sisarukset riemuitsivat.

Samaan aikaan Viimatassu makoili edelleen Yötassun sammalilla ja tuijotti pesän seinää lasittunein katsein omissa ajatuksissaan.

"Viimatassu?" naaras kuuli äkkiä Yötassun naukaisun pesän suuaukolta. Kolli oli seurannut häntä!
"No mitä? Tulin lepäämään, sillä kävelin juuri monta puunmittaa pitkän matkan", naaras selitti jo ennen kuin oli kuullut kysymystä, sillä ajatteli ystävänsä tulleen juuri sen tähden hänen luokseen.
"Voin minä lähteäkin, jos haluat olla rauhassa", Yötassu naukaisi, ja siinä vaiheessa Viimatassu tajusi olleensa ehkä vähän liian töykeä.
"Ei sinun tarvitse, tai siis..."
"Voidaan mennä hakemaan ainakin sinulle omat sammalet, jos siis vain jaksat", kolli ehdotti ja Viimatassu nyökkäsi iloisempana siitä, että sai jotakin parempaa tekemistä.

Aukiolla Viimatassu huomasi Aamutassun norkoilleen oppilaiden pesän ulkopuolella, ehkä tällä oli ollut asiaa Yötassulle.
"Minne te menette? Voinko tulla mukaan?" kellanpunaläiskäinen naaras kysyi lämpimällä äänellä.
"Jos haluat", Yötassu kohautti lapojaan. "Haemme Viimatasulle sammalet pesään."
Punavalkea naaras vain tuhahti ja jättäytyi kulkemaan hieman etäämmälle kaksikosta. Huurrepentu oli jotenkin saanut hänetkin kaihtamaan Aamutassua, vaikkei voinutkaan nimetä vihaamisen syyksi jotakin tiettyä asiaa.

Leirin ulkopuolella Yötassu kääntyi taas Viimatassun puoleen ja näytti miten sammaleita on kätevä ottaa ja kantaa mukanaan. Yötassun seurassa, Viimatassu huomasi, oli paljon mukavampaa opetella jotakin ei niin tuttua asiaa, vaikka ei kollikaan täydellisesti onnistunut Aamutassun virnistellessä vieressä hilpeästi ja vähän väliä kommentoimassa jotakin.
Alkuun Viimatassu ei osannut kantaa sammalia, sillä häntä huvitti myös Yötassun töppäykset ja vähän väliä yökkäili, kun multaa valui suuhun.

Lopulta monen yrittämisen jälkeen kolmikko oli leirissä ja asetteli makuualuset paikoilleen. Viimatassu halusi paikan Yötassun vierestä, mutta paikat olivat jo varatut Aamutassulle ja Hallatassulle, mutta hetken kiistelyn jälkeen pesään saapunut Hallatassu suostui siirtymään sivummalle, ja Viimatassu ahatutui heidän väliinsä.

Mutta juuri silloin aukiolta kajahti päällikön kutsuhuuto, ja oppilaat tungeksivat ulos pesästä illan värjäämälle aukiolle.
"Kuulin, että Haapatassulla ja Kelotassulla oli vastikään arviointi, joten nyt on varmaan sitten nimitysmenot", Yötassu kuiskasi Viimatassun korvaan heidän istuessaan alas ja kissojen jo hiljentyessä kuuntelemaan Suotähden sanoja. Naaras heilautyi korviaan vastaukseksi.

"Viherlehti alkaa olemaan ohi, ja tarvitsemme tulevaksi lehtikadoksi lisää urheita sotureita. Tänään Haapatassu ja Kelotassu suorittivat arviointinsa, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Astukaa eteeni, Haapatassu ja Kelotassu!" naaraspäällikön naukuja seurasi muutama onnitteleva ulvaisu myrskyklaanilaisten joukosta.
"Minä, Suotähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Haapatassu ja Kelotassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?" Suotähti kysyi kysymyksen, johon jokaisen soturin on jossain vaiheessa kuulunut vastata myöntävästi.
"Lupaan", sisarukset lausuivat lähes samanaikaisesti.
"Siinä tapaukasessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Haapatassu, tästä hetkestä lähtien tunnettakoot sinut Haapalehtenä. Tähtiklaani kunnioittaa älykkyyttäsi ja rohkeuttasi. Kelotassu, tästä hetkestä lähtien tunnettakoot sinut Keloloisteena. Tähtiklaani kunnioittaa oikeudenmukaisuuttasi ja uskollisuuttasi. Istutte seuraavan yön hiljaisessa vartiossa vartioimassa leiriä soturilain mukaisesti", päällikkö jatkoi tuoreiden sotureiden tehdessä muodollisen kunnioituksen tätä kohtaan ja muiden myrskyklaanilaisten huutaessa uusia soturinimiä: "Haapalehti! Keloloiste!"

Jonakin päivänä minäkin voin olla tuolla, Viimatassu ajatteli katsoessaan Haapalehteä ja Keloloistetta. Ensin pitäisi kuitenkin opetella Käärmekynnen läsnäollessa joka ikinen taisteluliike ja metsästystekniikka, soturilain kohta, oppia tuntemaan muita klaaneja ja kehittää sosiaalisia taitoja. Siihenhän kuluu ikuisuus! Miten ehtisin tehdä tuon kaiken vain kahdessa vuodenajassa? naaras ajatteli, vaikka tiesi ettei nyt ollut syytä panikointiin, olihan tämä vasta hänen ensimmäinen iltansa oppilaana.