Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 20

Ensin oli pimeää. Ja sitten kuuluivat kuiskaukset. Ja valkea sumu, joka valtasi mielen, tunkeutui keuhkoihin ja otti kehon kontrolloitavakseen.

"Väärä kissa nousee suureen valtaan, mikä paha enne on. On taisteltava, muuten ei selvitä voi. Veri virtaa lampeen punertavaan - vaan kuka sinne kuolla saa, on se arvoitus ainiaan", enne kaikui kuin luolassa. Pieni kolli ei tiennyt mitä tehdä. Häntä pelotti, vaikka oikeastaan ei pelottanut. Hän oli ihmeissään, ei tällaista ollut hänelle ennen tapahtunut. Hän antoi vain valkean sumun kuljettaa, ja tehdä mitä halusi, kunnes yhtäkkiä se tunne oli poissa. Kaikki lakkasi olemasta, tuli aivan hiljaista.

"Myrskyklaanilaiset, palaamme leiriin!" Suotähti huusi, ja Viimatassu juoksi tämän luo. Oli kulunut taas noin kuu siitä, kun Ruostetassun, Vaahteratassun, Hiekkatassun ja Ruskatassun nimitysmenot olivat olleet. Pienet oppilaat olivat olleet hyvin innoissaan kokoontumisesta, ja näemmä jutelleet varjoklaanilaisten oppilaiden, Neulastassun, Mehiläistassun ja Hämytassun kanssa.  Heidät kaikki oltiin ilmoitettu nyt uusina oppilaina, ja Viimatassulle oli kerrottu myös, että nyt tai edellisissä kokoontumisissa myös Tuuliklaanin parantajaoppilas oli saanut parantajanimekseen Hiekkapilkku, sekä Tuuliklaani oli saanut uusia oppilaita, Katajatassun, Saniaistassun ja Voikukkatassun, myös uusia pentuja oli tulossa Paatsamasiivelle ja Piikkiherneviikselle. Varjoklaanissa oli myös uusi emo: Ruohopilvi odotti Okaturkin pentuja, sekä Jokiklaanissa Sadesiipi Koskihännän, mutta Jokiklaani oli nimittänyt myös uusia sotureita ja oppilaita, Ruokoveden, jonka kanssa itseasiassa Viimatassu oli joskus jutellutkin, tämän veljen Haukikasvon, Harakkatassun ja Lumikkotassun.

Viimatassu laahusti muiden perässä leiriä kohti ja kuunteli samalla pienempien oppilaiden keskustelua siitä, miten olivat löytäneet paljon parempaa seuraa kokoontumisesta, kuin Myrkyklaanista ikinä. Näemmä he olivat jutelleet sittenkin myös Tuuliklaanin Katajatassun, Saniaistassun ja Voikukkatassun kanssa, tai ainakin sen perusteella, mitä Viimatassu oli heidän keskustelustaan päätellyt. Vaahteratassun mainitessa Neulastassun Viimatassulle tuli mieleen vähän alle kuu sitten käyty rajakahakka, jossa hän oli taistellut naarasta vastaan. Vaahteratassu pentuetovereineen tuskin antaisivat hänelle anteeksi sitä, mitä hän oli tehnyt, jos olisivat jollain ilveellä saaneet tietää asiasta. Punavalkea oppilas ei ymmärtänyt, kuinka pienemmät oppilaat pitivät Neulastassusta, tai ainakaan hän itse ei pitänyt.

Viimatassu jättäytyi muista jälkeen, sillä hän halusi olla nyt vain omien ajatustensa kanssa. Hän kävi läpi äskeisen kokoontumisen tapahtumia, sillä siellä oli tapahtunut nyt asioita, jotka mietityttivät Viimatassua. Naaras palasi mielessään hetkeen, jolloin kaikki ilmoitusasiat oli kerrottu ja klaanien kissat vaihtoivat kieliä keskenään. Viimatassu oli jutellut taas tavanomaisesti Levätassun kanssa, mutta juuri ennen, kuin Myrskyklaani oli lähtemässä, Levätassu oli sanonutkin jotakin, jotakin arvaamatonta ja yllättävää. Hän ehdotti, että he voisivat tavata useamminkin, ensi kuuhuippuna rajalla. Viimatassu oli hämmentynyt, ja juuri silloin oli kuulunut käsky palata leiriin. Mitään suurempia ajatteluja hän oli suostunut ja rynnännyt Suotähden luo. Kysymys kuuluikin, mitä hän olikaan oikein mennyt lupaamaan?
Muttei hän voinut myöskään pettää ystäväänsä niin, ettei pitäisi lupaustaan. Kyllä hän menisi tapaamiseen, vaikka se onkin ehdottoman väärin tavata klaanin ulkopuolisia kissoja, se lukee jo soturilain ensimmäisessä kohdassa. Nyt kun asiaa tarkemmin mietti, ei ollut yhtään Levätassun tapaista ehdottaa jotakin tuollaista, tai ainakin, mitä Viimatassu oli päätellyt, oli Levätassu erittäin puhelias sekä tunnollinen sääntöjen noudattaja ja juuri se klaanista, kuka halusi olla uskollisin soturi ja oppia kaiken mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman nopeasti. Mutta kerrankin säännöistä piittaamattomuus ainakin kertoi sen, että Levätassu välitti hänestä paljon ja halusi pitää yhteyksiä yllä.

Leiriin saavuttuaan Viimatassu löntysti suoraan oppilaiden pesään, joka oli täyttynyt huomattavasti Kipinäturkin pentujen muuttaessa sinne. Yötassu tuli hänen perässään ja lösähti makuualusilleen juuri sen näköisenä, että halusi pitää jonkinnäköisen puhuttelun.

"Olit koko kokoontumisen ajan sen tuuliklaanilaisen kanssa?" musta kolli naukaisi.
Viimatassu vain nyökkäsi vastaukseksi, vaikka tajusi kysyvän sävyn ystävänsä äänessä. Hän oli kuitenkin niin väsynyt, ettei jaksanut puhua enempää, mitä oli pakko.
"Siis miksi? Se oli kysymys. Tai kun siis tiedäthän, se näyttää tuota... ehkä hieman epäilyttävältä, tai ymmärräthän, mitä tarkoitan?" Yötassu kysyi.
"Tarkoitat, ettet pidä siitä, että olen jonkun muun seurassa, kuin sinun. Ja muutenkin ihan totta Yötassu, ei se ollut mitään tärkeää", Viimatassu piikitteli väsyneesti. "Ei sinun tarvitse olla huolissasi", hän kuitenkin lisäsi lempeämmin naukaisten.
"Tottakai minä olen huolissani, olet paras ystäväni", Yötassu iski takaisin ja nuolaisi Viimatassun korvanviertä. Naaras naurahti, mutta käänsi sitten taas siniset silmänsä Yötassuun vakavoituen taas.
"Mutta oikeasti. Älä turhaan. Kyllä minullakin on oma elämäni ja selviän ihan hyvin itsekin. Ja ei se ollut mitään tärkeää, usko minua nyt vain, kyllä sinäkin olet minun paras ystäväni, ei siitä ole kysymystäkään", Viimatassusta tuntui, että olisi juuri valehdellut Yötassulle päin naamaa, vaikkei se ollut totta. Tai ainakaan suurimmaksi osaksi ei ollut.
Kun Yötassu oli taas avaamassa suutaan vastatakseen jotakin, Viimatassu keskeytti tämän aikeet.
"Mutta minua väsyttää nyt, tulin tänne pesään nukkumaan, jos tuli yllätyksenä", hän naukaisi ja katui heti töykeää äänensävyään.

Kuun lipuessa kuuhuippua kohti seuraavana yönä Viimatassu nousi hiljaisesti makuualusiltaan ja tepasteli yössä kylpevälle aukiolle. Joka nurkassa oli aivan hiljaista, ja kun hän pääsi metsään, hän juoksi sen turvin rajalle. Hänen omat sanansa Yötassulle eiliseltä palasivat äkisti hänen mieleensä kuin taikaiskusta. Olet minun paras ystäväni, ei siitä ole kysymystäkään. Yhtäkkiä hänestä tuntui, että rikkoi sanojaan joka ainoalla askeleella, minkä hän otti, joka hengenvedolla, minkä hän metsässä hengitti. Mutta hän työnsi muiston syrjään ja keskittyi nykyhetkeen, ja sekös vasta tuntuikin julmalta.

Levätassua ei näkynyt vielä sovitussa paikassa, joten Viimatassu käytti ajan hyödykseen ja mietti tekosyitä miksi oli metsässä, jos joku sattuisi huomaamaan hänen jälkiään lumessa. Ei hänen kylläkään kauaakaan tarvinnut odottaa, sillä äkkiä hän näkikin jo Levätassun tulemassa juoksujalkaa häntä kohti.
"Hei", naaras tervehti ja Viimatassukin vastasi samalla tavalla. "Anteeksi, kun en päässyt tulemaan niin nopeasti, kun pienemmät oppilaat heittäytyivät aivan mahdottomiksi juuri ennen lähtöäni", Levätassu naukaisi.
"Ei se mitään, pääsia, että pääsit", Viimatassu vastasi hymyillen.
"Totta, nyt on myös niin hiljainen ja raikas yö, ettei yhtään haittaa", tuuliklaanilainen totesi. "Hassua ajatella, että olemme jo kahden kuun päästä sotureita."
Nauku pysäytti Viimatassun henkisesti ja fyysisesti samaan aikaan. Niinkö vähän? Kuinka aika olikin mennyt niin nopeasti, mutta tavallaan myös hitaasti. Sama aika taaksepäin satoi vasta ensilumi!

Loppuajan ystävykset vaihtoivat kuulumisia ja juttelivat lähes kaikesta. Eilistä keskustelua Yötassun kanssa Viimatassu ei kuitenkaan avannut, sillä jotenkin se ei olisi tuntunut oikealta.

Yön vaihtuessa aamuksi naaraat hyvästelivät toisensa ja palasivat sitten taas omille reviireilleen. Viimatassu pyyhki käpälänjälkiään mahdollisimman hyvin piiloon, ettei kukaan epäilisi mitään. Leiriin päästyään hän juoksi suoraan oppilaiden pesään ja oli iloinen sen tarjoamasta lämmöstä käpertyessään makuualusille. Tapaaminen oli sujunut oikein hyvin, ja vieläpä kukaan ei ollut ainakaan tähän mennessä huomannut yhtään mitään. Viimatassu ummisti silmänsä ja pääsi nauttimaan vielä hetken hyvistä yöunista, mitkä oppilaiden pesän lämpö ja muiden tasainen hengitys tarjosi.