Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 24

Viimaruusu heräsi varhain aamulla hieman huonovointisena. Oli kulunut noin neljänneskuu siitä, kun hän oli käynyt Kuulammella ja hänestä tuntui, ettei se oikeastaan ollut auttanut yhtään mitään. Tai kyllähän Sulkaturkin tapaaminen oli jollakin tavalla pehmentänyt hänen mielialaansa, mutta silti ei hän ollut saanut haluamiaan vastauksia.
Ja sen jälkeinen musta tila? Mitä se sitten oli ollut?

Viimaruusu kampesi itsensä ylös. Hänen vatsassaan tuntui olevan möykky ja rintaa puristi, joten hän päätti mennä parantajalle selvittelemään ongelmiaan. Se jotenkin kuulosti järkeenkäyvältä ratkaisulta.

Muttei parantajillakaan ollut hirveämmin vastauksia hänen ongelmiinsa. Silti parantajille puhuminen tuntui jotenkin helpommalta. Tai siltä ainakin tuntui, sillä he eivät kyselleet ihmeemmin mitään eivätkä kommentoineet asioita sen suuremmin. Muttei Viimaruusu silti heillekkään kaikkea tohtinut kertoa, mutta osaa ainakin.

Lopuksi Haukkahämy antoi hänelle vielä joitakin yrttejä rasitukseen, ja ehdotti, että Viimaruusu menisi vielä lepäämään. Naarasta ei kuitenkaan enää väsyttänyt, tai ainakin hän oli varma, ettei olisi saanut unta. Hän kiitti avusta ja katosi parantajanpesästä aukiolle.

Silloin hän näki Yötuulen tulevan juuri ulos sotureiden pesästä, ja Viimaruusu halusi yhtäkkiä purkaa hieman tunteitaan tälle.
"Hei, huomenta. Tulisitko metsään?" Hän kysyi nopeasti yrittäen peitellä hermostustaan. Kolli nyökkäsi ja koetti ilmeisesti hymyillä, mutta Viimaruusu viiletti jo kauempana. Yötuuli loikki tämän perään ylös metsään ja sai hänet siellä kiinni.

Viimaruusu ei todellakaan tiennyt, miten aloittaa. He istahtivat kavotusten metsässä hetken käveltyään, ja naaraasta tuntui yhtäkkiä, että oli kokenut jotakin tällaista samantapaista aiemminkin.
Silloin, kun Yötuuli kertoi tunteistaan, Viimaruusu värähti ajatellessaan sitä, mutta heitti sen syrjään. Hänen täytyisi nyt itse löytää sopivat sanat, jälleen kerran kuitenkin loukkaamatta ystäväänsä.

"En ole vihainen sinulle", Viimaruusu halusi todistaa sen oikeastaan enemmän itselleen kuin Yötuulelle, "mutta... tai no ehkä minä vähän olen." Hänen oli vain pakko myöntää se. Muuten koko sotku menisi vielä enemmän solmuun.
"Et ehkä ymmärrä oikein, mitä ajattelen sinusta, mutta..." Viimaruusu huokaisi ja etsi taas sanoja, joilla jatkaa. Hän joutui hillitsemään itseään liikuskelemasta hermostuneesti. "Tai oikeastaan en ehkä minäkään tiedä enää... mutta en minä silti tätä halua. En näe sinua niin kuin sinä näet minut, toivon että ymmärrät sen, mutta lopeta tuo, oikeasti."
Yötuuli näytti olevan aivan ulkona siitä, mistä nyt puhuttiin. Ehkä olisi kuitenkin vain parasta mennä asiaan?

"Saan pentuja", Viimaruusu töksäytti. "Ja se on sinun vikasi. Siitä me keskustelemme nyt."
Yötuulen silmät pyöristyivät hetkessä täysikuun kokoisiksi. Naarasta ärsytti, kun ei tiennyt oliko se järkytystä, kauhua, yllätystä, pelkoa vai mitä?
"Mutta miten..?" kolli ihmetteli, mutta Viimaruusu keskeytti hänet.
"Se yö siellä luolassa. Olin väsynyt, peloissani ja tyhmä. En minä sinua edelleenkään rakasta... Tai enää."
"Peloissasi?"
"Tähtiklaani lähetti minulle jotakin, mitä en osaa tulkita", Viimaruusu kertoi, "mutta nyt emme puhu siitä."

"Mutta eikö sitten kaikki muka ole ihan hyvin, voit toimia kuin muutkin kuningattaret ja..."
"Etkö sinä vieläkään ymmärrä? En minä halua pentuja! En minä halua lojua leirin sisäpuolella yli kuutta kuuta! Ja muutenkin vastahan pääsin soturiksi, kuka tahansa muu saman ikäinen kuin minä saattaisi olla vielä oppilas! Olen liian nuori synnyttämään, tulen kuolemaan!" Viimaruusu raivosi. "Ymmärrätkö nyt mitä tarkoitan? En todellakaan halua tätä!"
Yötuuli näytti kadottaneen taas puhekykynsä ja näytti ehkä jopa loukkaantuneelta. Silloin naaras ajatteli, että olisi ehkä parasta vain puhua asiat loppuun asti, jottei kahta kertaa tarvitsisi näitä keskusteluja käydä.