Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 6

"Tässä on leirimme sisäänkäynti." Harmaavalkoläikykäs sinisilmäinen naaras, jota oli kutsuttu Nopsapilveksi, heilautti häntäänsä piikkihernepensaikossa olevaa tunnelia kohti.
"Varo piikkejä mennessäsi siitä, tai pääset suoraan tapaamaan parantajaamme", Sulkaturkki tunki tunnelista sisään Jääsulan neuvoessa Viimaa vähän naurahtaen. Kun pentu kurtisti kulmiaan, naaras selitti: "Parantaja hoitaa kaikki vammat ja sairaudet, mitä klaanimme kissat sattuvat saamaan."

Viima nyökkäsi, käännähti kannoillaan ja asteli sisään näiden kissojen leiriin. Hänen nenäänsä tulvahteli hyvin monen kissan tuoksuja.
"Ai teitä on enemmänkin!" Pentu ei voinut olla pidättelemättä ihmetystään.
Hänen viereensä saapunut Jääsulka nyökkäsi. "Meitä on enemmän, kuin sinulla on edes kynsiä käpälissäsi."

"TUULIKLAANI HYOKKÄÄ!" Äkkiä kuului huuto. Sulkaturkkia päin hypähti kolme hieman Viimaa vanhempaa pentua. He eivät näyttäneet olleen huomanneen vielä häntä.
"Hallapentu! Älä pure häntääni."
Valkoinen pentu irrotti hampaansa Sulkaturkin hännästä ja jäi seisomaan aukiolle.

Käärmekynsi tunki Viiman ohi, mikä sai pennun huomion.
"Menen ilmoittamaan Suotähdelle", hän maukui muille ja katosi jonkun kiven taakse.

"Kuka tuo on?"
Viima käänsi katseensa taas muihin pentuihin ja huomasi Hallapennuksi kutsutun naaraan tuijottamassa häntä arvioiva ilme naamallaan.
"Kuulet varmasti kohta." Sulkaturkki, joka oli ilmeisesti näiden pentujen emo, käännähti taas Viimaa päin.

Silloin myös Käärmekynsi työntyi esiin, ja Viima huomasi, että hän olikin ollut kivessä olevassa pienessä luolassa. Jäkäläverhon takaa ilmaantui myös harmaapilkullinen naaras. Hän viittasi hännällään merkiksi tulla lähemmäs. Epäröivin askelin Viima tassutti aukion poikki tämän luo.

"Hei ja tervetuloa, minä olen Suotähti, ja tämän klaanin, eli Myrskyklaanin päällikkö", naaras maukui Viiman asetuttua hänen eteensä.
Pentu nyökkäsi. "Minun nimeni on Viima."

"Sinut läydettiin reviirimme rajalta" Suotähti maukui "Saa-"
"Anteeksi, jos tunkeilin reviirillenne. En tiennyt sitä..." pentu keskeytti. Suotähti hymähti. "Saanko kysyä, mitä teet täällä? Onko sinulla jossakin joitakin ystäviä?"
"No minä olin vain kävelyllä ja on minulla emo, mutten ole koskaan nähnyt häntä." Viimasta tuntui, että hän olisi jossain kuulustelussa, tai niin hän vähän niin kuin olikin.

"Älä höpötä", Suotähti tuhahti. "Jos sinulla ei kerran ole ketään, kuka sinusta huolehtisi, haluaisitko liittyä klaaniimme? Saisit paljon ystäviä ja sinusta huolehdittaisiin", naaras naukaisi viitaten Viiman laihaan olemukseen.
"Kyllä minä osaan huolehtia itsestäni!" Pentu tiuskaisi vastaukseksi.
"Mutta oletko varma, että riistasi on sinulle tarpeeksi? Täällä saattaisit saada paljon enemmän syötävää." Viima seurasi Suotähden katsetta aukiolla komeilevaan kasaan, joka koostui pelkistä tapetuista eläimistä. Joukossa oli muutama jänis.
Viiman vatsa tuntui kääntyvän ympäri. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt yhtä paljon riistaa. Silloin pentu muisti kamalan nälkänsä.

"Jos niin sanot..." Viima oli kääntänyt katseensa takaisin Suotähteen.
"Hyvä! Mennään nyt kysymään, voisiko Sulkaturkki huolehtia sinusta." Suotähti lähti kävelemään sisäänkäynnin vieressä sijaitsevalle pensaalle, minkä edessä Sulkaturkki edelleen komenteli pentujaan.

Viima loikki edelle ja kun hän oli kuulomatkan ulkopuolella, Käärmekynsi kääntyi Suotähden puoleen.
"Miksi teet tämän? Hänhän on kulkukissa!" Kolli sylkäisi viimeisen sanan.
"Etkö luota arviointikykyyni?" Suotähti katsahti Käärmekynteen siristäen silmiään. "Ei lisäsoturista ole koskaan haittaa. Sitäpaitsi, katso, miten voimakkaat jalat hänellä on noin pieneksi pennuksi."
Käärmekynnen oli pakko myöntää, että Suotähti oli oikeassa. Viima tuntui myös juoksevan nopeammin, mitä muut pennut. Se muistutti kollia Tuuliklaanista. Ajatus nostatti hänen karvansa pystyyn, mutta hän pakotti ne sileiksi.