Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 12

"Viimapentu, herää!" ääni tunkeutui naaraan korviin tämän unen läpi. Hän räpäytti silmänsä auki ja näki Vaahterapennun kiiluvat siniset silmät auringon kajossa. Oli kulunut suunnilleen kuu siitä, kun Huurrepentu oli kuollut, ja Viimapentu näki siitä ajoittain vieläkin painajaisia.

"Varjoklaanin soturit hyökkäävät!" Vaahterapentu kiljui hysteerisesti.
Viimapentu oli heti nopeasti jalkeilla.
"Mitä?"

Kilpikonnakuvioinen pentu loikki ulos aukiolle, missä Hiekkapentu taisteli urheasti Varjoklaanin sotureita, Ruskapentua ja Yöpentua vastaan. Viimapennulta pääsi naurahdus ja hän liittyi taisteluun.

Viimapentua vastaan tuli Yöpentu. Naaras murahti tajuten, että vain noin kuuta vanhempi pentu oli silti häntä suurempi ja voimakkaampi. Ehkä hänen pitäisi voittaa ystävänsä sitten ketteryydessä.

Yöpennun kanssa oli mukava tapella. Tai oikeastaan, ei Viimapentu ollut taistellut lähes ketään muuta vastaan ennen, kuin Kipinäturkin pennut olivat tarpeeksi vanhoja leikkeihin.

Yhtäkkiä Viimapennun ajatukset katkaisivat voimakas mätkäisy. Yöpentu oli saanut hänet paiskattua maahan ja tykitti nyt iskuja pesätoverinsa selkään. Onneksi juuri silloin Vaahterapentu ja Hiekkapentu saapuivat auttamaan Yöpennun hoitelemisessa. He olivat näemmä jo voittaneet Ruskapennun.

Pienemmät pennut jysähtivät mustaa kollia päin kovalla voimalla niin, että tämä horjahti pois Viimapennun päältä. Naaras kömpi ylös ja loikkasi taas Yöpennun kimppuun, joka oli nyt kolmisin helppo vastus. Lopulta Yöpentu joutui luovuttamaan.

"Mutta tuohan on ihan epäreilua!" Ruskapentu marisi nujakan päätyttyä. "Teitä oli kolme ja meitä kaksi!"

Viimapennunkin oli pakko myöntää, että tappelu oli ollut epäreilu.
"Missä muuten Ruostepentu ja Hallapentu ovat?" naaras kysyi vilkuillen ympärilleen.

"Jossain tuolla", Vaahterapentu huiskautti häntäänsä kauemmas aukiolle, missä Viimapentu näkikin kaksi hahmoa pelehtimässä keskenään.

Ehkä ihan hyvä, että Hallapennusta ja Ruostepennusta on tullut ystäviä. Ehkä hän ei sitten niin paljon kiusaa minua Huurrepennusta, Viimapentu ajatteli hymyillen.

"Tulkaa! Apilavarrella jäi eilen se tarina kesken!" Hiekkapennun hihkaisu tunkeutui yllättäen Viimapennun ajatusten läpi. Punavalkea naaras hymähti ja loikki pienempien pentujen perään, jotka olivat jo ehtineet järjestää juoksukisan klaaninvanhimpien pesälle.

"No mutta keitäs sieltä tulee?" Apilavarsi raakkui viiden pennun rymistellessä yhtäaikaa sisään.
"Te haluatte että jatkan sitä tarinaa", vanhus naukaisi hymyillen pentujen istahtaessa mukavasti häntä siististi käpälien ympärille kiedottuna.

"No, mihinkähän minä jäinkään... Niin, me ylitimme kuivuneen joen päästäksemme kokoontumiseen. Muistan, että minua jännitti silloin niin paljon, sillä minut ilmoitettaisiin siellä uutena soturina. Muistan, miten katselin silloin Kuusiaukiota silmät sädehtien-"
"Hei! Minäkin olen käynyt siellä!" Viimapentu hihkaisi muistaen retkensä joen alavirtaan, kun hän ei ollut asunut vielä klaanissa, samalla keskeyttäen Apilavarren kertomuksen.

"Mitä? Milloin sinä olisit siellä käynyt?" Ruskapentu käänsi ihmettelevän vihreän katseensa naaraaseen.
"Ömm... ei mitään..." Viimapentu oli täysin ehtinyt unohtaa, ettei hänen syntyprrästään oltu kerrottu vielä Kipinäturkin pennuille huonojen ensivaikutelmien välttämiseksi. Hänestä silti kyllä tuntui, että Hallapentu kertoisi asiasta varmasti  minä hetkenä hyvänsä Ruostepennulle, joka taas juoruaisi siitä sisaruksilleen.

Sitten Viimapentu keskittyi taas kuuntelemaan Apilavarren tarinaa: "...ja sitten juuri, kun minut olisi ollut määrä mainita uutena soturina, hyökkäsi Kuusiaukiolle kettulauma! Monia kissoja kuoli, mutta kaikkien neljän klaanin voimin kaikki ketut saatiin häädettyä..."

Yöpentu huokaisi pitkästyneesti. Hän näytti aivan siltä, että olisi kulluut tämän tarinan ainakin kymmeneen kertaan.
No, kohta hänestä tehtäisiin oppilas, eikä hänen tarvitsisi enää kuunnella vanhusten sepittämiä tarinoita.
Ajatus omalla tavallaan suretti Viimapentua. Sitten hän jäisi yksin pentutarhaan, tai olihan siellä toki myös Vaahterapentu, Ruskapentu, Ruostepentu ja Hiekkapentu hänen seuranaan, mutta silti. No, pääsipähän sitten ainakin Yöpentu ystävänsä Aamutassun luokse.

Pesän suuaukolta kuului kahinaa Viimapennun ajatusten läpi. Kun hän katsahti sinne päin, hän näki enää vain Yöpennun hännänpään vilaukselta katoavan aukiolle. Mitään ajattelematta Viimapentu nousi ylös ja loikki ystävänsä perään.

"Hei, miksi lähdit?" Viimapentu kysyi savunmustalta kollilta.
"En minä jaksa enää noita vanhusten tarinoita", Yöpentu murahti takaisin katsomatta Viimapentuun, joka yritti taas saada ystäväänsä katsekontaktia.

Yhtäkkiä lähellä olevasta piikkihernetunnelista alkoi kuulumaan ääniä. Sisään rynnisti joukko tuntemattomia kissoja.  Sen kärjessä oli suuri tummanruskea raidallinen kolli, joka meripihkanväriset silmät hehkuivat auringossa. "Tuuliklaani, hyökkäykseen", hän ulvoi, ja ruskean, valkoisen ja harmaan kirjavia kissoja alkoi rynnistelemään myrskyklaanilaisia päin.

"Pennut ja klaaninvahimmat menkää pesiinne!" Suotähti määräsi tultuaan aukiolle päällikön pesästään. Sitten hän kääntyi ruskean raidallisen kollin puoleen. "Kaarnatähti, mitä tämä on olevimaan?" päällikkö kysyi varsin viileästi Kaarnatähdeltä.
"Tiedät varsin hyvin mitä tämä on olevinaan, senkin riistavarkaat!" kolli sylkäisi ja loikkasi komeassa kaaressa Suotähden kimppuun.

Viimapentu etsi katseellaan muita pentuja. Vaahterapentu juoksi juuri kohti pentutarhaa mitä jaloistaan pääsi perässään Ruskapentu ja Hiekkapentu. Yöpentu oli taas jähmettynyt punavalkean naaraan vierelle tuijottamaan tuuliklaanilaisia. Mutta missä olivat Hallapentu ja Ruostepentu?

Viimapentu yritti epätoivoisesti vilkuila sinne tänne etsien pesätovereitaan, kunnes hän viimein äkkäsi nämä aukion toisessa laidassa pentutarhalta katsottuna, tuuliklaanilaisten takana. Viimapentu juoksi niin nopeasti kuin pystyi näiden luokse, vaikka Kipinätirkki huusi hänelle pentutarhan suulta pelonsekaisin silmin kieltolauseita.

Viimapentu jarrutti Hallapennun eteen ja kehotti häntä ja jännityksestä kangistunutta Ruostepentua juoksemaan pentutarhalle turvaan.

Hallapentu juoksi kärjessä Viimapentu ja Ruostepentu perässänsä suoraa kohti pentutarhaa. Mutta juuri, kun he olivat pääsemässä pesän suojiin, joku tuuliklaanilaisnaaras heitti viimeisenä juoksevan Ruostepennun nurin. Ruskea tuuliklaanilainen raapaisi kollia lapaan pennun yrittäessä epätoivoisesti jatkaa taas matkaansa.

Sen nähtyään Hallapentu juoksi ruskean naaraan luo ja kynsi tätä takajalkaan. "Hallapentu ei!" Sulkaturkki huusi pentutarhan edestä, mutta liian myöhään. Tuuliklaanilainen ärähti ja käänsi roihuavat vihreät silmänsä Hallapentuun päästäen puolestaan Ruostepennun menemään. Silloin ruosteenvärinen kolli käytti tilaisuutensa hyödyksi ja loikkasi korkealle raapaisten vastustajaansa kuonoon pitkällä viillolla.

"Minähän sanoin, että tulkaa takaisin pentutarhaan!" Sulkaturkki räyhäsi ja loikkasi itse tummanruskean naaraan kimppuun pelastaakseen kaksi pentua. "Säästäkää taistelut sotureille!"

Hallapentu jäi kuitenkin niille sijoilleen katselemaan emonsa selviytymistä. "Minä sanoin, että menkää!" Sulkaturkki ärisi, mikä kylläkin herpaannutti tämän keskittymistä ja sai tuuliklaanilaiselta kovan iskun, mikä horjautti kuningattaren maahan.

Hallapentu ei kuitenkaan pystynyt irroittamaan katsettaan emostaan, vaan perääntyi hitaasti vapisevin askelin. "MENE JO!!" Sulkaturkki ulvoi, mutta sai taas tuuliklaanilaiselta iskuja niin, että veri lensi. Siitä Hallapentu pelästyi ja juoksi täyttä vauhtia pentutarhaan, missä Ruostepentu oli ollut jo tovin häntä odottamassa. Kipinäturkki raahasi heidät muiden luo pesän syrjäisimpään nurkkaan ja asettui itse eteen puolustamaan pentuja, jos joku onnistuisi tunkeutua pesään.

Viimapentu olisi vain halunnut sulkea korvansa taistelun ääniltä ja unohtaa koko klaanielämänsä. Oliko soturin elämä sittenkin pelkkää taistelemista? Entä, jos hän menettäisi taas jonkun tärkeän kissan itselleen, niinkuin Huurrepennun kanssa kävi?

Ja juuri silloin aukiolta kuului taistelun huutojen yli korvia vihlova ulvaisu. Ja se kuului Sulkaturkille.