Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 14

"Viimapentu?"
"Menkää pois!" Viimapentu sähähti.
"Me halusimme vain pyytää anteeksi, kun olimme vähän ilkeitä", Vaahterapentu intti.
"Niin, me olimme vaan vähän järkyttyneitä", Ruskapentu jatkoi varovasti.

Viimapentu nosti päätään ja katseli kostuneilla sinisillä silmillään muita pentuja. Oli seuraava aamu nimitysmenoista, ja Viimapentu oli makoillut täällä aina siitä illasta asti, jona nuo samaiset pennut olivat käyneet hänelle huutamassa. Hän ei ollut halunnut puhua edes Yötassulle, joka oli tullut häntä vielä harjoitusten jälkeen tervehtimään. Nyt kuitenkin tuntui edes vähän paremmalta, kun anteeksi oli pyydetty, vaikka Viimapentu ajatteli Kipinäturkin ehdottaneen sitä pennuilleen.

Viimapentu rutisti naamaalleen ilottoman hymyn ja painoi taas päänsä käpäliin. Hän kuuli lähestyviä askelia ja ajatteli sen olevan Vaahterapentu. Tämä tuli hänen viereensä ja pukkaili hänen päätänsä kuonollaan kevyesti.
"Viimapentu! Emme me halua, että sinä olet surullinen tai et tee mitään, ja mehän pyysimme jo antteksi", Viimapentu hätkähti kun kuulikin Vaahterapennun sijasta Ruskapennun äänen korvansa juuresta.

Viimapentu käänsi päätään niin, että näki liekinvärisen kollin valkeat käpälät omiensa vierellä ja ylempänä lempeät vihreät silmät.

Viimapentu murahti ja nousi seisomaan.
"Saatte antteksi", hän naukaisi, mutta onnistui vain kuiskaamaan.

Naaras tunki pesätoveriensa ohi aukiolle ja antoi tuulen pörröttää karvojaan ja selvitellä ajatuksiaan.
Hän mietti kuollutta Sulkaturkkia ja Huurrepentua, Yötassua, Aamutassua Hallatassua ja Ruostepentua ja tämän sisaruksia.

Viimapentu havahtui mietteistään tuoresaaliskasalla ja tajusi, kuinka nälkäinen olikaan. Hän valitsi itselleen rastaan ja siirtyi muutaman hännänmitan päähän syömään sitä.

Oppilaana en sitten enää voikaan syödä ennen kuin olen käynyt metsästämässä, pentu ajatteli vähän iloisemmin ja näykkäisi linnusta palasen, mutta samalla nyrpisti nenäänsä. Sulkia! Mksi edes valitsin tämän? Enhän minä edes tykkää hirveästi linnuista!

Asia ei nyt niinkään kirkastanut jo valmiiksi harmaata päivää. Viimapentu tuhahti, mutta yritti silti syödä loppuun. Syödessään hän katsahti vielä tuoresaaliskasalle, jolla oli sattumoisin paljon riistaa. Ja se mitä luultavimmin johtui siitä, että oli viherlehti, vaikkakin aivan pian se muuttuisi varmasti lehtisateeksi, nimittäin siellä täällä välkkyi jo kellertäviä lehtiä puissa.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkiven alle klaanikokoukseen!" Suotähden vakituinen huuto kaikui leirin muureista. Päällikkö seisoi suorana ja ylpeänä Suurkiven nokassa odottamassa, että hänen klaaninsa saapuisi paikalle.

Kutsuhuuto yllätti Viimapennun. Oli aamu ja hän oli juuri ollut sukimassa turkkiaan sotkuista pentutarhassa. Kävellessään aukiolle hän alkoi miettimään sanoja: Oman riistansa metsästämään kykenevä? No, kyllähän minä ainakin jotakin osaan pyydystää, mutta entäs Vaahterapentu, Ruskapentu, Ruostepentu ja Hiekkapentu? Lyön vaikka kuun aamupartioista vetoa, sitten kun minusta tulee oppilas, että he eivät osaa pyydystää mitään! Ja tuoltahan he silti tänne tulevat kuuntelemaan kokousta!

"Viimapentu, astu eteen", Suotähti lausui kiven päältä juhlallisesti.
Viimapennun silmät pyöristyivät täysikuun kokoisiksi. Minun nimitysmenoni! Hän riemuitsi siniset silmät sädehtien. Vihdoin!

"Olet täyttänyt kuusi kuuta ja nyt on sinun vuorosi tulla oppilaaksi. Tästä lähtien, siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoot sinua Viimatassuksi! Mestariksesi tulee Käärmekynsi", Naaraspäällikkö naukaisi.
Viimatassu hämmästyi vihansekaisin tuntein. Käärmekynsi! Kuka tahansa muu, kuin Käärmekynsi! hän raivosi päänsä sisällä kuitenkin taidokkaasti näyttämättä sitä ulospäin. Miksi juuri hänen vihaamansa soturin piti tulla hänen mestarikseen? Miksi? Miksi? Suotähti, miksi? Viimatassu ei voinut olla juuri sillä hetkellä kyseenalaistamatta päällikköään. Hän oli niin pettyneenvihainen.

"Käärmekynsi, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi voimakas ja määrätietoinen. Toivon, että siirrät nämä taidot myös Viimatassulle", Suotähti jatkoi Käärmekynnen astellessa uuden oppilaansa luo yllättyneesti, mutta myös hampaita kiristellen. Viimatassu ja Käärmekynsi koskettivat neniä tapojen mukaan ja ottivat vastaan onnittelut kokouksen päättyessä.
"Viimatassu! Viimatassu!"

Yötassu juoksi Viimatassun luo onnittelemaan heti ensimmäisenä. Käärmekynsi oli nopeasti jo kadonnut juttelemaan joidenkin ystäviensä kanssa.
"Jee! Nyt kun sinustakin tuli oppilas, voimme viettää enemmän aikaa yhdessä", musta kolli iloitsi.
Viimatassu kuuli vain puolella korvalla, sillä häntä vieläkin ärsytti Käärmekynsi hänen mestarinaan. Naaras mulkoili tämän selkää epämiellyttävästi.
"Etkö pidä mestaristasi? Totta kyllä, hän on välillä vähän ärsyttävä", Yötassu pukkasi päällään ystäväänsä lohduttavasti huomatessaan tämän ilmeen.
"No en!" Viimatassu älähti vihaisemmin, mitä oli tarkoitus.
"Anteeksi."

Hetkeen kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
"Tule, mennään tervehtimään muita oppilaita, niin voit esittäytyä heille", Yötassu keksi äkisti rikkoen kiusallisen hiljaisuuden.
Viimatassu nyökkäsi hieman epäröiden, mutta lähti pesätoverinsa perään kohti oppilaiden joukkoa.

"Ai, hei Viimatassu", vaaleanruskea naaras, luultavasti Haapatassu, tervehti hymyillen pienesti. Tämän vaaleanruskearaidallinen veljensä Kelotassu, tervehti myös väläyttämällä pienen hymyn. Aamutassukin hymyili ja heilautti korviaan, mutta Hallatassu vain siristi silmiään.
"Olisit pysynyt vain siellä pentutarhassa", hän murahti niin, että vain Viimatassu kuuli. Vasta nimetty oppilas vastasi vain mulkaisulla.

"Haapatassu ja Kelotassu! Tulkaa metsästyspartioon", Haapatassun mestari, sinisilmäinen, harmaa pilkullinen kolli, Karhunvatukkajalka, kutsui vanhempia oppilaita. "Varishammaskin tulee!" Murskyklaanin varapäällikkö ja samalla Kelotassun mestari ja Yötassun ja Hallatassun isä, istuskeli Karhunvatukkajalan vieressä odottelemassa oppilastaan.

"Anteeksi, pitää mennä!" Haapatassu pahoitteli ja säntäsi mestarinsa luokse Kelotassu vanavedessään.
"Käärmekynsi, tulisitko sinäkin Viimatassun kanssa?" Karhunvatukkajalka, joka oli sattumoisin myös Suotähden veli, ehdotti huomatessaan tummanharmaan soturin kävelevän ohi ilmeisesti hakemaan juuri oppilastaan.
"En, me menemme kiertämään rajat", tämä vastasi tylysti. "Tule, kulkukissa!" Käärmekynsi sylkäisi viimeisen sanan suustaan kuin pahanmakuisen yrtin.

Viimatassu nousi ja lähti mestarinsa perään uskaltamatta edes avata suutaan, vaikkei hän suoranaisesti mestariaan pelännytkään. Yötassu huusi hänen peräänsä vielä hyvästelyt, ennen kuin punavalkean naaraan hännänpää katosi piikkihernetunneliin.