Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 2

Pentu heräsi tekemältään makuualuselta ja meni halkeaman suuaukolle syömään siihen tuotua jänistä. Oli kulunut jo puoli kuuta siitä, kun hän oli ensi kerran avannut silmänsä, ja oli edennyt samaa rytmiä auringonnoususta toiseen: Herättyä syömään, loikoilua auringossa, sammalpallon pyörittelyä, maisemien katselemista auringon laskuun ja nukkumaan.

Viima

Hän oli kuullut unissaan näkymättömien kissojen kuiskivan hänen korviinsa tuota nimeä, joten ehkä se oli hänen nimensä? Se oli naaraan mielestä kuitenkin kaunis ja hyvä nimi, joten miksei hän ottaisi sitä, sillä kyllähän hänellä joku nimi piti olla.

Aterioituaan hän istahti auringonläikkään pesänsä sisäpuolella ja imi itseensä hiirenkorvan tuomaa lämpöä. Naaras mietti miltä halkeaman ulkopuolella tuntuisi. Vihreä nurmi ja raikkaat tuulenhenkäykset nummilta vetivät häntä puoleensa. Uskaltaisiko hän astua käpälällään sinne?

Viima kurotti käpälänsä halkeaman ulkopuolella olevalle nurmelle. Se tuntui ihanan pehmeältä ja eloisalta. Paljon paremmalta kuin kallioinen maalattia.

Naaras asteli kokonaan ulos ja silloin hän myös näki enemmän ympäristöä. Hän katseli silmät sädehtien ympärillensä: Lohkareita edessä, kauempana niittyä ja kukkuloita jotka loppuvat metsän rajaan. Hän kuuli myös lähellä virtaavan joen.

Viima halusi nähdä paikkaa vielä enemmän, joten hän päätti kiivetä suurien kivien päälle niin, että voisi sitten sieltä katsella alas ja tähyillä maisemia.

Kapuaminen osoittautui kuitenkin haastavammaksi, mitä pentu oli ensin kuvitellut. Mutta hän selviltyi silti hitaasti mutta varmasti pienin käpälin kiven laelle.

Ylhäällä oli kaunista ja naaras koki siellä itsensä niin suureksi ja mahtavaksi mitä koskaan. Viima röyhisti rintaansa itsevarmasti. Hän oli nyt tämän paikan päällikkö!

Naaras istuskeli melkein auringonlaskuun, kunnes kuuli alhaalla jotakin ääntä. Hän kyyristyi kiven reunalle nähdäkseen mitä ruohikossa oli. Kivien välissä tosiaan liikahteli jokin.

Hiljaisin askelin pentu laskeutui alas kiveltä ja kätkeytyi kivien varjoon vaanimaan. Hän hyppelehti varjoissa kohdetta kohti. Sitten hän näki sen. Pieni sammakko loikki ruohikossa. Se oli varmaan eksynyt joelta tai muuten vain sammakot pitivät näistä kivistä.

Viima ei välittänyt saaliinsa rumuudesta, vaan keskittyi vain nappaamaan sen. Yksi pieni loikka pehmeältä nurmelta ja saalis olisi hänen. Voimakkaat lonkat kiidättivät kissaa ilmassa kuin ohi lipuvaa pilveä tuulessa. Naaras ojensi etukäpälänsä, työnsi kyntensä ulos ja laskeutui saaliinsa päälle sulavasti. Sammakko velttoutui pennun käpälien alla ja teki tälle ihka ensimmäisen saaliin ruumiillaan.

Miltäköhän tämä niljakas olento maistuu? Voiko sitä syödä...?

Viima kiikutti sammakon halkeamalle ja nylji sen sitkeän nahan pois sen päältä. Sitten hän upotti hampaansa alla olevaan lihaan. Maku oli mielenkiintoinen. Se muistutti jotenkin aiemmin syömäänsä kania ja vähän jotakin vetisempää riistaa. Maku ei ollut naaraan mielestä hassumpi, pitihän ainaki se nälän kurissa.

Auringon laskiessa pentu haukotteli ja kävi makuualuselleen nukkumaan. Hän oli kokenut tänä auringonnousuna vaikka mitä: Uskaltautunut ulkomaailmaan, onnistunut kiipeämään yhden järkäleen päälle, saanut ensimmäisen saaliinsa ja kokenut uuden makukokemuksen. Väsyneenä kaikesta siitä, uni otti nopeasti vallan.

Hunajahäntä juoksi taas nummien halki pala kania ja vähän yrttejä mukanaan kohti kallioseinämän luona olevia kiviä. Hän oli ottanut nyt myös joitakin perus yrttejä mukaan, sillä vain Tähtiklaani tietää, tapahtuisiko pennulle joskus jotakin. Parantaja oli ajoittanut vierailunsa nyt auringonlaskuihin, sillä silloin hänen oli helpompi lähteä leiristä vaivihkaa ja tällöin Viima myös nukkui. Ajoitus oli siis win win.

Hunajahäntä laski taas kantamuksensa halkeaman suulle ja huojentui tajutessaan pennun nukkuvan. Hän haistoi lähellä vähän naaraan tuoksua, joka yllätti parantajan positiivisesti. Pentu oli selvästi uskaltautunut jo halkeamaa pidemmälle tutkaillessaan maailmaa.

Sitten parantaja hätkähti. Hän näki suuaukolla puoliksi syödyn sammakon. Viima oli varmasti napannut sen itse. Hunajahäntä koki emollista ylpeyttä pentua kohtaan. Hän olisi halunnut käpertyä pienen punavalkoisen naaraan vierelle ja sukia tätä, muttei hän voinut. Hänen oli taas lähdettävä. Hänen oli taas jätettävä pentu yksin.

Jos pentu osaa jo saalistaa, ehkä minun ei tarvitse kohta enää joka auringonnousu käydä hänen luonaan, ja mitä vanhemmaksi Viima myös kasvaa, sitä enemmänhän hän alkaa olemaan valveilla.

Hunajahäntä lähti mietteissään tassuttamaan taas leiriä kohti. Hän oli alkanut tuntea jo jotakin sidettä pentua kohtaan, kuin tämä olisi hänen oppilaansa tai oma pentunsa. Niin ei kuitenkaan ollut. Parantaja huokaisi. Hän tiesi rakkauden tuntemisen parantajilla olevan kiellettyä, mutta entä kun kyseessä oli pentu, ei kumppani? Hän tiesi asian kuitenkin yhtä lailla vääräksi, naaraan mieli vain yritti kierrellä sitä siinä onnistumatta. Tuskin nyt mitkään säännöt sallisivat emollista rakkautta parantajan ja kulkukissapennun välillä. Niin kauan kuitenkin, kunnes Tähtiklaani hänet tuomitsisi ja sen jälkeenkin, Hunajahäntä lupasi itselleen ja Viimalle pitävänsä tästä pennusta parhaansa mukaan niin hyvää huolta kuin vain osasi ja voisi.