Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 8

Pentu hiipi niin hiljaa, kuin osasi pois pesästään aukiolle. Nouseva aurinko heitti leiriin puiden pitkiä varjoja. Aukiolla näkyi kissan siluetti. Pienikokoinen, pahaa aavistamaton ja rauhallinen. Haaveileva.

Pentu hiipi varjoissa lähemmäs. Vaanimisasennossa ei ollut kehumista, mutta silti häntä ei oltu huomattu...

Nyt!

Aukiolla kuului yllättynyt vinkaisu. Viimapentu puristi hampaansa yhteen. Hän hypähti kauemmas hyökkääjän tieltä.

"Senkin kulkukissa!" Hallapentu sylkäisi ja loikkasi takaisin Viimapennun kimppuun. "En tajua, mitä Yöpentu ja Huurrepentu sinussa näkevät! Miksi sinut edes hyväksyttiin klaanin jäseneksi!"
Lumivalkoinen naaras kynsi Viimapennun lapaa purkaen siihen vihaansa.
"Ennen sinua meillä oli hauskaa ja teimme kaiken yhdessä. Nyt he vain sepittävät Viimapentu sitä, Viimapentu tätä!" Hallapennun vihaisen äänenaävyn alta paljastui kaipuu ja voimakas suru.

Viimapentu vinkaisi kivusta, kun helakanpunaista verta valui hänen punertavalle turkilleen ja tahri Hallapennun käpälän. Siitäkös Viimapentu hermostuikin ja heitti pesätoverinsa selästään. Naaras syöksähti Hallapentua päin ja puri tämän korvaa, joka repeytyi Viimapennun hampaiden välissä. Veren metallinen maku täytti hänen suunsa tahmealla koostumuksellaan. Punainen verinoro laskeutui Hallapennun kasvoille ja värjäsi puhtaanvalkoisen turkin vaaleanpunaiseksi.

Hallapentu kompuroi ylös ja loikkasi taas Viimapentua päin juuri, kun Sulkaturkin pää ilmestyi pentutarhan suuaukosta.
"HALLAPENTU JA VIIMAPENTU! IRTI TOISISTANNE! HETI!" kuningatar rääkyi meripihkanväriset silmät roihuten. Hallapentu käänsi katseensa emoonsa. Hänellä oli vieläkin hampaat irveessä.

"Mitä te Tähtiklaanin nimeen kuvittelette tekevänne!" Sulkaturkin ääni oli epäuskoa ja pettymystä täynnä.
Myös Suotähti oli herännyt taistelun ääniin tai vähintäänkin Sulkaturkin huutoon. Päällikkö loikki juuri nyt pentutarhalle päin vihainen ilme kasvoillaan.

"Hallapentu hyökkäsi minun kimp-"
"Enkä! Se oli Viimapentu!" Hallapentu keskeytti pesätoverinsa.
"Hallapentu valehtelee!" Viimapentu inisi.
"Minua ei nyt kiinnosta kumpi aloitti, mutta Tähtiklaanin tähden onneksi olette kunnossa!" Sulkaturkki tunki pentujen väliin.
"Pitää miettiä voiko teistä kummastakaan tehdä oppilaita!" Suotähden nauku oli jämäkkä ja vihainen. Päällikön katseen alla Hallapentu ja Viimapentu osasivat painaa päänsä.
"Menkää nyt molemmat Haukkahämyn luo niin harkitsen asiaa", Suotähti määräsi.

Hallapentu mutahti ja lähti kävelemään nilkuttavan Viimapennun vierellä.
"Kiitos vaan, nyt meistä ei ikinä tehdä oppilaita!" Hallapentu sihisi.
"Kiitos itsellesi, senkin hiirenaivo!" Viimapentu kivahti takaisin.

"Älkääs nyt. Kyllä teistä oppilaita tulee aikanaan, mutta ette te rangaistuksetta selviä, turha kuvitellakkaan!" Sulkaturkki tunki kiistelevien pentujen väliin ja talutti heidät saniaistunnelin läpi.

"Haukkahämy? Sait taas potilaita!" Sulkaturkki huusi halkeaman varjoihin. Vihreät silmät syttyivät pimeydessä, ja parantaja asteli nousevan auringon valoon.
"Mitä nyt?" Kolli kysyi ensin pöpperöisenä, mutta kiinnitti sitten katseensa valuvaan vereen Viimapennun lavassa ja Hallapennun korvassa.

"Tuliko liian totinen rajakahakka?" Haukkahämy hymähti ja heilautti häntäänsä. "Tulkaa istumaan tänne, niin katson niitä haavojanne."
Hallapentu ja Viimapentu tottelivat kiltisti ja asettuivat vierekkäin aukiolle. Parantaja katosi pesäänsä hakemaan joitakin yrttejä.

Hän palasi nopeasti hampaissaan kirkkaanoransseja kukkia.
Noitakin emo silloin joskus toi sinne entiselle pesälleni, Viimapentu muisti.
Parantaja teki kukkien lehdistä hauteen ja levitti sitä pentujen haavakohtiin.
"Tämä on kehäkukkaa. Sen pitäisi tyrehdyttää verenvuoto ja estää haavaa tulehtumasta", parantaja selitti levittäessään haudetta.
Viimapentu painoi kaiken mieleensä, jos joskus joutuisi itse käyttämään tätä yrttiä. Ei tulevaisuudesta ikinä tiedä.