Soturikissat - Emoton Pentu

Luku 23

Oli kulunut noin neljänneskuu Viimaruusun, Yötuulen ja Hallaliekin nimitysmenoista. Viimaruusun ja Yötuulen välit alkoivat pian olemaan jo entisellään, vaikkakin kumpikaan ei saattanut enää tietää, mitä toisen päässä todellisuudessa liikkui. Viimaruusua oli alkanut kalvomaan ajatukset kaikista päätöksistä, joita hän oli joutunut tekemään. Oliko sittenkään ollut oikein hyljätä Yötuuli niin? Oliko sittenkään kannattavaa tapailla Levätassua sillä tavoin? Entä se enne, josta Ruskatassu kertoi? Kaikki ajatukset olivat painaneet naaraan maantsalle, ja lopulta hän oli mennyt kysymään Varishampaalta, joka oli tätä nykyä aktiivisempi kuin rasittunut Suotähti, saisiko käydä Kuulammella juttelemassa Tähtiklaanille, vaikkei Viimaruusu niin kovasti Tähtiklaaniin uskonutkaan, oli se silti hänelle olemassa. Mutta varapäällikkö ei ollut antanut lupaa lähtemiseen syynä kuulemma se, että kaikkia sotureita tarvittiin klaanin arjessa. Nuoren soturin mielestä se oli täyttä soopaa, mutta hän nieli sen väittämättä vastaan.

Illalla Viimaruusun oli kuienkin vaikea saada unta, hänen oli pakko päästä kertomaan jollekkin huolistaan. Sydänyönä, kun kaikki näyttivät olevan syvässä unessa, naaras nousi ja käveli tyhjälle aukiolle. Hän oli päättänyt, että menisi Kuulammelle varapäällikön kiellosta huolimatta. Hän voisi tehdä sen salaa kenenkään huomaamatta ja  voisi silti osallistua Varishampaan haluamiin tehtäviin, joihin kuulemma hän tarvitsi muka kaikkia liikeneviä sotureita.

Yö oli kylmä ja äänetön, mikä sai aikaan pelottavan tunnelman. Viimaruusu hiipi salaa leiristä pois tottunein askelin tarpeidentekopaikan tunnelin kautta. Hän varoi tarkkaan yövartiossa olevaa, ja hän saattoi kuulla oman sydämensä lyönnit, niin kuin joka kerralla, kun hän oli tekemässä jotakin kiellettyä, toisin sanoen menossa tapaamaan Levätassua.

Kaikki meni suunnitelmien mukaisesti siihen asti, kun Viimaruusu kuuli äkkiä kahinaa takaansa muurin puskasta, missä hän oli piilossa odottamassa sopivaa hetkeä paeta metsään. Jäänsiniset silmät tuikkivat pimeässä tuttuina.
"Mitä sinä oikein teet!" Viimaruusu sihahti mahdollisimman hiljaa hampaidensa välistä.
"Samaa kysyisin sinulta, en usko, että käyt suunnilleen joka toinen yö vain tarpeillasi ja viivyt poissa aamuyöhön asti", Yötuuli sähähti takaisin.
"Noin joka kolmas, ja se on eri asia!" Viimaruusu vastasi ärsyyntyneenä ja tajusi vasta liian myöhään, mitä oikeastaan päästi suustaan.
"Myönnät sen? Ajattelinkin, miten kumman usein peität tuoksuasi mintulla tai rosmariinilla."
"Mistä tiedät?" Viimaruusu jatkoi kipakalla äänellään. "Ne yrtit?"
"Luuletko, etten keskustele kenenkään muun kanssa, kuin sinun?" Yötuuli napautti. Viimaruusun sydän oli jättää lyönnin välistä.
"Oletko kertonut jollekkin?" hän kuiskasi yhtäkkiä huolissaan.
"Mistä? En!" Yötuulikin alkoi kuulostaa yhtä äreältä kuin Viimaruusu vain hetkeä aiemmin. "Tuli kerran vain puheeksi."
"No ihanko totta? Voitko lopettaa vakoilemiseni!" Viimaruusu joutui pinnistelemään pitääkseen äänensä kuiskaustasolla.
"En minä ole vakoillut yhtään mitään!" Yötuuli puolustautui.

Vaikka Viimaruusu uhkui ärtymystä, hän ymmärsi siinä vaiheessa, että jos keskustelua vielä jatkettaisiin, yltyisi kiivas kuiskinta huudoksi hetkessä.
"Kuule, minun pitää mennä nyt, ennen, kuin meidät huomataan", hän naukaisi ja käänsi selkänsä.
"Minne sinä olet menossa?" Yötuuli kuiskasi hänen takaansa jo rauhallisemmin, mutta Viimaruusu ei yksinkertaisesti jaksanut enää, vaan juoksi ulos puskasta ja jyrkännettä ylös metsään niin nopeasti kuin pääsi. Hän pysähtyi tasaamaan hengitystään ja selvittelemään ajatuksiaan hyvän matkan päähän leiristä.

Mutta juuri, kun hän oli taas valmiina jatkamaan, naaras kuuli takaansa taas äänen, jota sillä hetkellä vihasi mielessään kaikista eniten.
"Minne olet menossa?" Yötuuli toisti. Viimaruusu yritti pitää kiihtyvän hengityksensä kurissa kääntyessään kasvokkain kollin kanssa, ja valmistautui vastaamaan jotakin, mikä saisi tämän viimein hiljaiseksi. Nähdessään kuitenkin siniset silmät, jotka kielivät surusta ja huolesta, ei hän voinutkaan. Yötuuli oli silti hänen ystävänsä, ei hän voisi tehdä niin hänelle.