Bellatrixin tytär

5. Luku

Ron Weasley

Kello on jo muutaman minuutin yli kuusi, kun saavun palkintohuoneeseen, ja Voro on ihan hemmetin vihainen.

Sitten takaani kuuluu juoksuaskelia, ja Nerezza Lestrange syöksyy palkintohuoneeseen. "Anteeksi, kun olen myöhässä", hän huohottaa. Olin jostain syystä kuvitellut, että hän olisi suorastaan hermionemaisen huolellinen ja tunnollinen. Olin ilmeisesti väärässä. Virnistän. Hän myöhästyi melkein viisi minuuttia.

Voro on niin raivona, kun myöhästyimme kumpikin, että joudumme luultavasti kiillottamaan palkintoja keskiyöhön asti. Hän takavarikoi meiltä sauvat, tyrkkää minun syliini kasan rättejä, ja Nerezzan syliin kasan purkkeja, joissa on varmaan pesuainetta ja lukitsee meidät palkintohuoneeseen tuijottaen meitä samalla niin murhaavasti, etten lainkaan ihmetteilisi, vaikka joutuisimme olemaan täällä aamuun asti.

Nerezza irvistää kohti Voron juuri lukitsemaa ovea. "Minä en ole koskaan siivonnut jästien tapaan", hän sanoo sitten. "Se on kamalaa, usko pois", vakuutan. "Varsinkin, kun siihen ei ole tottunut."

Tyttö hermostuttaa minua edelleen aika tavalla, mutta en voi olla huomaamatta, ettei hänen kasvoillaan näy jälkeäkään inhosta tai halveksunnasta hänen mainitessaan jästit.

"No nämä näyttävät tutuilta", Nerezza sanoo katsellessaan sylissään olevia aineita. "Nämä ovat taikapesu- ja taikapuhdistusaineita. Olen nähnyt kotitonttujen käyttävän näitä."

"Ai, oliko teillä kotitonttu?", kysyn ennen kuin onnistun sulkemaan suuni. Miten minä voin olla näin tyhmä? Hän ei ihan varmasti halua puhua siitä, millaista hänen elämänsä on ollut ennen Tylypahkaan tuloa.

Yllätykseksi hän kuitenkin huokaisee syvään ja sanoo: "Joo. Minä jouduin asumaan yhden kuolonsyöjän luona, kun äiti oli Azkabanissa. Hänellä oli kaksi kotitonttua."

En voi itselleni mitään, vaan kysyn: "Oliko se kamalaa? Siis asua hänen luonaan?" Miksi minä olen tällainen ääliö? Miksi minä en osaa pitää suutani kiinni?

Nerezza näyttää tosi hämmästyneeltä. "Anteeksi", sanon nopeasti. "Minun ei olisi pitänyt udella. Ne eivät varmasti ole mitään hyviä muistoja."

"Ei se haittaa", Nerezza sanoo. "Tuntuu vain niin oudolta, kun sinä kysyt, että oliko minulla kamalaa hänen luonaan. Melkein kuka tahansa muu täällä", hän viittaa kädellään ympäröivään kouluun. "olisi luultavasti juossut kiljuen pakoon saadessaan vahvistuksen siitä, että olen kuolonsyöjien kasvattama."

Hämmennyn hänen sanoistaan. On ihan totta, että suurin osa ihmisistä olisi juossut kiljuen pakoon, jos olisi ollut minun tilallani. Miksi minä en sitten tehnyt niin?

"No", sanon lopulta. "Minä ajattelin, että kannattaisi ehkä ensin yrittää tutustua sinuun, ja juosta kiljuen pakoon vasta, jos se osoittautuu tarpeelliseksi." Se on totuus.

Nerezza tyrskähtää, mutta vakavoituu sitten. Hänen ilmeensä on yhtä aikaa epäuskoinen ja sydäntä särkevän toiveikas. "Oletko sinä tosissasi?", hän kysyy. Nyökkään.

Silloin hän hymyilee. Hymy on arka ja varovainen, mutta se valaisee silti ihmeellisesti hänen kasvonsa. Minulla on vaikeuksia tajuta, että tuo ihana hymy on osoitettu minulle. Jostain syystä tytön hymy saa perhoset lepattamaan vatsassani.