Bellatrixin tytär

21. Luku

Draco Malfoy

Istumme Hermionen kanssa vakionurkassamme kirjastossa.

On kulunut muutama päivä ensimmäisistä tanssiharjoituksistamme. Olen edelleen ihan hämilläni siitä, että Hermione halasi minua. 

Vielä enemmän olen kuitenkin hämilläni siitä, miten sekaisin hänen halauksensa minut sai. Tai oikeammin, miten sekaisin hän minut saa. 

Hänen halauksensa mursi heikon henkisen suojamuurini lopullisesti. En vain saa itseäni pystyttämään sitä uudelleen. No, hyvä on. Minä en halua pystyttää sitä uudelleen. Minä en halua yrittääkään pysyä etäällä Hermionesta. Päinvastoin. Minä haluan tutustua häneen paremmin.

Tiedän, että luultavasti vain särjen itseni loppujen lopuksi entistä pahemmin. Tiedän, että olen typerä toivoessani, että Hermione välittäisi tosissaan minusta. Mutta minä toivon silti. Toivon niin paljon, että riekaleista sydäntäni särkee.

"Draco?" Hermionen ääni havahduttaa minut todellisuuteen. "Niin?" kysyn ja käännyn katsomaan häntä. 

Tytön tuuheat, ruskeat hiukset ovat söpösti pörrössä, kuten aina. Hänen tummanruskeat silmänsä ovat tavallista vakavammat ja hän näyttää hermostuneelta.

"Minun olisi pitänyt ottaa tämä puheeksi jo aikaisemmin", Hermione aloittaa epävarmasti. Katson häntä kysyvästi.

"No, sinähän muistat, miten minä halasin sinua silloin niiden tanssiharjoitusten jälkeen", hän toteaa. Nyökkään. Tunnen oloni hermostuneeksi. Huomaan, että Hermione on punastunut hiukan.

"Minä- minä vain halusin... pyytää anteeksi sitä, että halasin sinua ilman lupaa. Minulla ei ollut mitään oikeutta koskea sinuun sillä lailla", hän sanoo takellellen.

Hänen sanansa lyövät minut ällikällä. Hänen halauksensa ei todellakaan haitannut minua. Päinvastoin.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", vastaan. "Ei se haitannut minua. Eikä yksi halaus sitäpaitsi kaada koko maailmaa." Vaikka se riittikin miltei viemään minulta jalat alta, mutta sitä minun ei tarvitse kertoa hänelle.

"Oletko sinä varma?" Hermione kysyy. Nyökkään. Hän näyttää todella helpottuneelta. Asia oli tainnut vaivata häntä aika tavalla.

Käännymme takaisin valtavan läksyvuoremme puoleen ja Hermionen ilme muuttuu taas ahdistuneeksi. Hän katsoo toivottomana edessämme leviävää läksyjen paljoutta.

Minäkin olen kauhistunut valtavasta läksymäärästämme, mutta Hermione opiskelee useampaa ainetta kuin minä ja hän ottaa opintonsa paljon vakavammin. En tajua, miten hän kestää.

"Nyt ei ole vielä edes joulu", Hermionen ääni on soinnuton. "Miten ihmeessä me selviydymme läksyistä keväällä ja ensi vuonna?"

"En tiedä", myönnän. "Mutta kyllä me jotenkin selviämme. Jokainen Tylypahkan oppilas ennen meitä on selvinnyt. Kyllä mekin selviämme."

Hermione ei näytä vakuuttuneelta. "Kaikki odottavat minun selviytyvän tästä kaikesta ihan helposti", hän voihkaisee. "Minulla on kauheat paineet suoriutua heidän odotustensa mukaisesti. Kaikki professorit, luokkakaverit ja ystävät odottavat minulta huippuarvosanoja, mutta minusta tuntuu siltä, että aivoni ovat aivan jumissa. En ole nukkunut tarpeeksi moneen viikkoon ja hukun tähän läksyvuoreen."

Kauhukseni huomaan, että kyynel vierähtää hänen poskelleen. Hän painaa pään käsiinsä ja nyyhkyttää hiljaa.

En tiedä, mitä tällaisessa tilanteessa kuuluisi tehdä, joten vain teen sen, mikä tuntuu kaikkein luonnollisimmalta. 

Astun lähemmäs häntä ja sanon hiljaa: "Hermione?"

Tyttö nostaa kyyneleisen katseensa minuun. Hän istuu penkillä, joten kumarrun niin, että kasvomme ovat samalla tasolla.

"Hermione, sinä olet selvästi aivan kamalan väsynyt. Minusta tuntuu, että sinä tarvitset nyt tauon", sanon varovaisesti.

"Mutta en minä voi pitää taukoa!!" hän huudahtaa. "Minä olen jo muutenkin jäljessä läksyissä!"

"Minä lupaan, ettei se tauko tule olemaan pois sinun läksyjentekoajastasi", vakuutan. "Luotatko sinä minuun?"

"Tyhmä kysymys", sätin itseäni mielessäni. Tietenkään hän ei luota minuun. Miksi luottaisi?

Valtavaksi yllätyksekseni Hermione vastaa kuitenkin: "Luotan."

Polvistun hänen eteensä ja kohotan varovasti käteni. "Saanko minä...?" kysyn  epävarmana. Hermione nyökkää.

Pyyhin hellästi pois hänen kyyneleensä. Yritän estää kättäni tärisemästä. En ole uskoa todeksi sitä, että Hermione antaa minun tehdä näin.

Nousen ylös ja ojennan Hermionelle käteni auttaakseni hänet ylös. Hän pääsisi kyllä ylös vallan mainiosti itsekin, mutta olen niin säälittävä, että yritän keksiä minkä tahansa tekosyyn, jonka varjolla voin olla lähellä häntä.

Yllätyksekseni Hermione tarttuu käteeni ja hänen sormensa kietoutuvat omieni lomaan. Sydämeni alkaa jälleen kerran hakkaamaan niin lujaa, että olen varma, että Hermione kuulee sen.

Hän nousee ylös penkiltä ja jotenkin hänen kätensä vain jää omaani. 

Lähden johdattamaan Hermionea kohti seitsämättä kerrosta. Hän ei yritäkään irrottaa kättään minun kädestäni tai vetäytyä kauemmas koko aikana. Riekaleinen sydämeni on pakahtua onnesta.

Lopulta saavumme määränpäähämme. Kävelen kolme kertaa tietyn kiinteän seinän ohi. Hermionen käsi on edelleen omassani, mikä vaikeuttaa melkoisesti keskittymistäni, mutta uskon silti onnistuneeni. 

En kertonut Hermionelle, minne olemme menossa, mutta hänen ilmeestään näen, että hän tietää. Ainakin osittain.

Avaan kiinteään seinään ilmestyneen koristeellisen oven ja johdatan Hermionen tarvehuoneeseen.

Tyttö katselee haltioituneena ympärilleen. "Olen käynyt tarvehuoneessa usein, mutta se ei koskaan ennen ole ollut tällainen", hän kuiskaa ihastellessaan pientä, kodikasta huonetta, jonka tarvehuone on luonut meille.

Virnistän. "Ja paras osa on se, että täällä on ajanpysäytysloitsu. Voimme viettää täällä kaksikymmentä neljä tuntia, emmekä silti menetä minuuttiakaan läksyjentekoaikaa", ilmoitan.

Hermionen hymy on kaunein asia, jonka olen milloinkaan nähnyt.

|695 words|

Kiitos kun luit!!!

Paina votea, jos tykkäsit!

Seuraava luku tulee perjantaina