Bellatrixin tytär

9. Luku

Hermione Granger

Saavun kirjastoon viittä minuuttia vaille kuusi. Suuntaan kohti samaa nurkkaa, jossa teimme selontekoamme aiemmin päivällä. Kuulen takaani askelia, ja samassa Malfoy ilmestyy viereeni. 

"Moi", pitkänhuiskea platinablondi tervehtii. "Moi", vastaan hiukan häkeltyneenä. En edelleenkään tahdo käsittää, että hän on yhtäkkiä ruvennut kohtelemaan minua ystävällisesti. 

Asetumme samaan nurkkaan, jossa työskentelimme aiemmin tänään. Malfoy istuu viereeni pöydän ääreen. Otan keskeneräisen selontekomme laukusta, ja asetan sen eteemme pöydälle.

Malfoy ojentaa kätensä ottaakseen keskeneräisen selonteon pöydältä, mutta minä tartun hänen käteensä, ja estän häntä. "Odota", sanon. Sitten tajuan puristavani hänen kättään omassani, ja päästän äkkiä irti.

Malfoyn näyttää yllättyneeltä, miltei järkyttyneeltä, mutta sen lisäksi hänen kasvoillaan näkyy jotain, jota minä en tunnista, jotain, mitä hän yrittää parhaansa mukaan kätkeä.

"Anteeksi", sanon nopeasti. Tunnen, miten poskiani alkaa kuumottaa. Vilkaisen Malfoyta, joka katsoo minua nyt kysyvästi. Valtavaksi hämmästyksekseni huomaan hänenkin punastuneen hiukan. 

"Minä vain halusin ensin kysyä sinulta, että haluatko sinä kertoa minulle syyn siihen, miksi sinusta on yhtäkkiä tullut melkein mukava?" onnistun sanomaan. Yritän parhaani mukaan unohtaa, miltä Malfoyn käsi tuntui omassani. Se tuntui aivan liian luonnolliselta, aivan liian oikealta.

Draco Malfoy

Räpäytän silmiäni. Kerran. Kahdesti. Olen vieläkin ihan sekaisin siitä, miltä hänen kätensä tuntui omassani. Kun hänen sormensa puristuivat hellästi omieni ympärille, aivoni tuntuivat menevän oikosulkuun. Sydämeni alkoi hakata tuhatta ja sataa, ja perhoset vatsassani päättivät pitää oikein kunnon bileet. 

En ihan oikeasti pysty valehtelemaan itselleni. Kun hän päästi irti kädestäni, olin hetken aikaa pettynyt. 

Mitä ihmettä minulle oikein on tapahtumassa? Miksi minusta tuntuu tältä?

Ja nyt Granger haluaa tietää, miksi minä yhtäkkiä olen hänelle ihan ystävällinen. Hän ihan oikeasti haluaa tietää, mitä minulle on tapahtunut. En tajua, miten se voi olla mahdollista. Hän on viimeinen ihminen, jonka luulisi välittävän minun käsimyksistäni ja ahdingostani.

 Mutta silti hän haluaa tietää. Näen sen hänen silmistään. Olen kiusannut häntä niin paljon, ja silti, silti hän haluaa tietää. Ja minä haluan kertoa hänelle. Olisi niin helpottavaa kertoa jollekulle. Ja ihan erityisesti minä haluaisin kertoa hänelle, enkä edes tiedä, miksi.

Mutta minä pelkään liikaa. Minä en uskalla kertoa hänelle, enkä kellekään muullekaan. Eniten minä pelkään, että jos kerron hänelle, miten minusta oltiin tekemässä kuolonsyöjää, hän ei enää milloinkaan edes katso minuun päinkään.

Olen pelkuri, tiedän sen, mutta vastaan silti: "Minä en ole vielä valmis kertomaan sitä. En halua kertoa, mitä minulle on tapahtunut, juuri nyt. Jatketaan vain sitä selontekoa."

Granger näyttää aika pettyneeltä, ja (voiko se olla mahdollista?!) huolestuneelta, mutta hän ei painosta minua.

"Hyvä on", hän vastaa. "Kerro sitten, kun olet valmis." Kuihtunut, rikki revitty sydämeni on pakahtua hänen sanoistaan. Hän ei yritä painostaa minua, mutta hän haluaa, että kerron hänelle, kun olen valmis. Minusta miltei tuntuu siltä, kuin hän välittäisi siitä, mitä minulle on tapahtunut. Kuin hän välittäisi minusta. Se on tosin toiveajattelua. Hän ei todellakaan voi välittää minusta. Äitini on luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka on milloinkaan oikeasti välittänyt minusta. Granger haluaa todennäköisesti tietää, mitä minulle on tapahtunut, ainoastaan pohjattoman tiedonjanonsa takia.

Jatkamme selontekoamme melko vaitonaisina. Jossain vaiheessa huomaan, että olemme taas liikkuneet lähemmäs toisiamme. Käsivartemme ja reitemme koskettavat toisiaan. Yritän käskeä itseäni siirtymään kauemmaksi, mutta raajani eivät suostu liikkumaan. Minä en halua siirtyä senttiäkään kauemmaksi Grangerista. Päinvastoin, minä haluaisin olla vielä lähempänä häntä. "LOPETA!!!" käsken itseäni. Miksi minä ajattelen TAAS jotain tällaista?

 Kun saamme selontekomme viimein valmiiksi, kello on jo vähän yli kymmenen. Pakko sanoa, että siitä tuli todella hyvä, kiitos Grangerin. En minäkään toki ollut laiskotellut. Olin tehnyt töitä ahkerammin kuin pitkään aikaan.

Kun kävelemme yhdessä pois kirjastosta, oloni tuntuu oudolta, oudon kevyeltä. Granger on ollut minulle ystävällinen. Hän ei yritä mielistellä tai saavuttaa suosiota. Hän vain on luonnostaan sellainen, ystävällinen, hyväsydäminen ja ennen kaikkea aito ja välitön. En ymmärrä, miten joku niin hyvä ihminen voi edes olla olemassa.

Saavumme kirjaston oville, joilla tiemme eroavat. Käännyn katsomaan Grangeria. "Kannattaa olla huomenna aamulla ajoissa Suuressa Salissa", hän sanoo. "Professori Dumbledore aikoo ilmeisesti kertoa jostain uudesta neronleimauksestaan liittyen tähän yhteishengenparantamisjuttuun." 

Tytön huulille nousee pieni hymy, joka saa perhoset lepattamaan vatsassani. "Hyvää yötä", hän sanoo sitten, kääntyy ympäri, ja lähtee harppomaan kohti rohkelikkojen oleskeluhuonetta, missä se sitten ikinä onkin. Onnistun vaivoin vastaamaan hänelle: "Hyvää yötä."

Katselen tytön loittonevaa selkää. Ajatukseni ovat vieläkin ihan sekaisin, mutta yhden asian tiedän. Granger on antanut minulle toivoa. Hänen kanssaan ollessani uskon, että elämästäni voi vielä joskus tulla elämisen arvoista. Hänestä on tullut minulle toivon ruumiillistuma.

|705 words|

Kiitos kun luit!!! Paina votea, jos tykkäsit! Yritän saaha seuraavan luvun nopeaa valmiiksi. Kiitos TOOOSI paljon kaikille, jotka on lukenu tätä tarinaa!❤