Bellatrixin tytär

13. Luku

Draco Malfoy

Herään, mutta en vielä aukaise silmiäni. Uni, jota näin oli niin ihmeellinen. Se uni oli niin kamala ja niin ihana, ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Olin tullut kotiin Malfoyn Kartanoon, ja siellä minua odottivat isä ja Pimeyden Lordi. Äiti oli siellä myös, lyyhistyneenä lattialle. Pimeyden Lordin sauva osoitti suoraan häneen. Ja pimeyden Lordi kidutti häntä isän vain katsoessa vierestä. Kun minä anelin Pimeyden Lordia lopettamaan, hän teki siitä lopun tappamalla äidin. En ole milloinkaan tuntenut oloani niin tyhjäksi ja yksinäiseksi.

Ja sitten, juuri kun ajattelin, ettei se voisi enää muuttua yhtään pahemmaksi, Bellatrix saapasteli sisään raahaten Hermionea kovakouraisesti perässään. En ole milloinkaan pelännyt niin paljon kuin sillä hetkellä, kun tunnistin Hermionen tuuhean tukkapehkon.

Ja he kiduttivat häntäkin. Hänen kirkunansa oli hirvein ääni maailmassa. En ole milloinkaan tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin silloin. En voinut muuta kuin anella. Anella, että he päästäisivät Hermionen menemään.

Mutta sitten seurasi uneni oudoin osa: kun minä jo itkin toivottomana, Hermionen hiljainen, särkynyt ääni herätti minut painajaisestani. Kunpa se osa unestani olisi ollut totta. Hermionen rauhoittavat sanat ja hänen hellät, pienet kätensä minun ympärilläni olivat ihanin asia, jonka olin koskaan kokenut.

Hänen ihana tuoksunsa, ja jo pelkästään se, että hän oli siinä minun luonani, riitti rauhoittamaan minut.

Kun hän sitten otti kasvoni hellästi käsiinsä, en enää tahtonut muistaa, miten puhutaan. Aivoihini tuntui mahtuvan ainoastaan se tosiasia, että hänen huulensa olivat vain muutaman tuuman päässä omistani.

Ja hänen sanansa: "Koska minäkin välitän." Minun olisi pitänyt tajuta, että ne olivat jotain aivan liian hyvää ollakseen totta. Yritän kestää ylleni huokuvan pettymyksen tunteen. Miksi hän muka minusta välittäisi? Miten minä saatoin olla niin tyhmä?

Kunpa voisin vain unohtaa oikean elämän, ja elää siinä unessa ikuisuuden. Mutta en voi. Ja oikeassa elämässä Hermione ei milloinkaan suostu nukkumaan minun sylissäni. Voi kunpa se uni olisi ollut totta.

Avaan vastahakoisesti silmäni, ja näen ensimmäiseksi tuuhean, ruskean tukkapehkon. Hermionen pää lepää rintakehääni vasten, ja minun käteni ovat hänen ympärillään. En ole uskoa silmiäni. Voiko tämä olla totta?

Nipistän itseäni, mutta tämä ei ole unta. Hermionen sanat ja hellät kädet ympärilläni eivät olleet unta. Se tapahtui ihan oikeasti. 

Hetken aikaa olen ihan älyttömän onnellinen. Hermione ihan oikeasti on tässä minun sylissäni. Tämä on paras lahja, jonka olen koskaan saanut.

Sitten alan kuitenkin miettimään tarkemmin yön tapahtumia. Olin aika sekaisin silloin ja niin oli varmasti Hermionekin, koska olin juuri herättänyt hänet keskellä yötä kamalalla painajaisellani. 

Hän on aivan uskomattoman ystävällinen ja ihana ihminen, joten hän luultavasti sanoi kaikki ne asiat, ja halasi minua vain saadakseen minut rauhoittumaan. Ja hän myös varmasti suostui nukkumaan sylissäni vain, koska ei halunnut minun enää näkevän painajaisia. En olisi saanut todellakaan pyytää sitä häneltä. 

Tämä ei varmasti merkitse hänelle mitään. Minä olen tyhmä, kun toivoin jotain sellaista. Uusi pettymyksen aalto pyyhkäisee ylitseni. Minun on pakko päästä ulos, jotta voin rauhoittua ihan rauhassa.

Niin varovasti ja hellästi kuin vain mahdollista, siirrän Hermionen pois sylistäni. Onnistun tekemään sen herättämättä häntä. Nousen hiljaa sängystä, puen päälleni ja hiipailen ulos mökistämme.

Syystuuli pörröttää hiuksiani, kun vaellan kohti metsän ja niityn reunaa, jossa pieni joki laskee lampeen. Istahdan puun juurelle, ja tuijotan lammen peilityyntä pintaa.

Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut tältä. En ole koskaan ennen toivonut näin kovasti, että joku välittäisi minusta. Enkä ole koskaan ollut näin surullinen ja pettynyt tajuttuani, että joku ei välitä minusta.

Kai sen kuuluu olla niin, että se ihminen, joka pystyy tekemään sinut kaikkein onnellisimmaksi, voi myös tehdä sinut kaikkein onnettomimmaksi.

Minä olen ollut täydellinen hölmö. Kuvittelin, että Hermione saattaisi välittää minusta. Mutta ei hän tietenkään välitä minusta. Miksi ihmeessä välittäisi? Hänellä on monta hyvää, aitoa ystävää. Hänellä on hyvä elämä. Minulla ei ole kumpaakaan noista.

Hermione on minulle kiltti ja ystävällinen vain, koska sellainen hän on, kiltti ja ystävällinen, ihana, hyvä ihminen. Minä taas olen tällainen hyljeksitty, ystävätön, mitätön, pimeydessä kasvanut hylkiö.

Hermione ei milloinkaan voisi todella välittää minusta. Minä olen ollut aivan uskomattoman typerä. 

En voi sille mitään. Kyynelet tulevat. Painan pääni käsiini, ja annan pettymyksen, yksinäisyyden, surun ja toivottomuuden valua minusta pois.

Lopulta nostan pääni. Olen aivan tyhjä ja sen lisäksi aivan rikki. En ole koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi. Enkä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Tämä ei todellakaan ole Hermionen vika. On ainoastaan oma vikani, kun luulin hänen välittävän minusta. Hän on aivan liian hyvä minulle. En voisi milloinkaan ansaita häntä, vaikka eläisin tuhat ihmisikää.

Huokaisen syvään, pyyhin kyyneleeni, ja lähden hitaasti astelemaan kohti mökkiämme. Tästä eteenpäin en elättele turhia toiveita. En enää ole sellainen hölmö kuin ennen.

Pirstaleinen sydämeni tuntuu kuitenkin huutavan, ettei minun pidä vielä antaa periksi. Jätän sen omaan arvoonsa, mutta samalla olen aika varma, että vain yksi ihminen maailmassa voisi kasata sen taas kokoon.

|749 words|

Kiitos kun luit!! Tätä mun fanficcia on nyt luettu yli sata kertaa!! Kiitos ihan hirveästi teille kaikille!

Jos tykkäsit, niin muista painaa votea! Julkasen seuraavan luvun perjantaina