One Of Us (Olli x Aleksi)

26. Meiän oma lapsi

Aleksi

"Aleksi. Aleksi!" kuulen Ollin äänen, ja tunnen kuinka hän ravistelee minua hereille. "Nyt heräät!" hän melkein huutaa. "Mitä nyt?" sanon ärsyyntyneesti. Olisin kerrankin halunnut nukkua hyvät unet. "Meiän pitää nyt lähtee. Se ultra alkaa puolen tunnin päästä", Olli sanoo.

Nousen hetkessä istumaan ja katson Ollia turhautuneesti. "Mut mähän sanoin että en aio mennä sinne", sanon hänelle, ja jatkan: "Ja se päätös pitää."

Olli katsoo minua turhautuneesti, mutta vakavasti. "Mä en Aleksi anna sun menettää tätä tilaisuutta. Sä joko tuut mun mukaan nyt, tai sä itket ja tuut", hän sanoo päättäväisesti, eikä jää odottelemaan vastausta, vaan lähtee pukemaan kenkiä jalkaan.

Olli on selvästi tehnyt päätöksensä, eikä aio muuttaa mieltään. En edelleenkään haluaisi mennä mukaan, mutta en myöskään halua Ollin olevan vihainen minulle.

Nousen sängystä, ja heitän päälle farkut ja mustan t-paidan. "No tulithan sä järkiis", Olli sanoo nähdessään minun tulevan eteiseen. Olen vieläkin hieman vastahakoinen, mutta Olli nappaa kiinni kädestäni, ja vetää minut ulos ovesta.

—————

Sairaalan pihalla astun ulos autosta. Olli katsoo minua rohkaisevasti ennen kuin paiskaan auton oven kiinni. Hän ei kuitenkaan ehdi lähteä ajamaan, ennen kuin tulen katumapäälle ja avaan auton oven uudelleen ja istun takaisin pelkääjän paikalle. "Mä en pysty tähän", sanon, ja katson Ollia anovalla ilmeellä: "Voiaanko vaan lähtee pois?"

Olli katsoo minua hetken, ja avaa sitten auton oven. Hän kävelee auton ympäri, avaa minun oveni, ja vetää minut ulos autosta. Hän ottaa olkapäistäni kiinni ja katsoo minua silmiin. "Aleksi. Se on sun oma lapsi. Haluutko oikeesti missata tän? Sä pystyt siihen. Mä tiedän että pystyt. Ja mä oon aina, AINA, sun tukena" hän sanoo, ja suutelee sitten minua hellästi.

En sano mitään, hymyilen vain. Miten Olli onnistuukin aina piristämään minua? Rakastan todella tuota miestä. Annan hänelle vielä pienen suukon otsalle, ja lähden kävelemään sairaalan ovia kohti.

Olli

Ajan takaisin sairaalan pihaan odottamaan Aleksia. Toivon syvästi, että kaikki meni hyvin. Minähän Aleksin tänne pakotin. "Menin aamulla metsään oli krapulapäinen...", hyräilen odottaessani. Hetken kuluttua näen sivupeilistä, kun Aleksi tulee ulos sairaalan ovista naisen, ilmeisesti Vilman, kanssa. Aleksi heilauttaa kättä tälle ja lähtee sitten kävelemään autoa kohti.

Kun hän avaa oven, näen ison hymyn hänen kasvoillaan. Hän istuu autoon, ja kumartuu suutelemaan minua. "Kiitos et pakotit mut menemään", hän sanoo kiitollisen kuuloisena. "Kato tätä!" hän sanoo ja kaivaa taskustaan paperilapun.

"Siinä se on", Aleksi näyttää minulle ultraäänikuvaa ylpeänä: "Mun oma, tai oikeestaan meiän oma, lapsi. Haluun et sä oot sille yhtälailla isä ku mäki."

Tunnen pienen kyyneleen valuvan silmästäni katsellessani kuvaa.