One Of Us (Olli x Aleksi)

36. En pysty tähän

Aleksi

En saanut koko yönä unta. Joel antoi minulle peiton ja tyynyn, jotta olisin voinut nukkua hänen sohvallaan, mutta en saanut nukuttua minuuttiakaan. Istun sohvan reunalla ja tuijotan tyhjästi seinää. Ajatukseni sinkoilevat päässäni, enkä saa niistä hetken mielenrauhaa.  En edes tiennyt, että näin monien tunteiden ja mielentilojen kokeminen samaan aikaan on mahdollista yhden yksittäisen ihmisen sisällä.

"Huomenta!" Joel toivottaa tullessaan ulos makuuhuoneestaan. "Huomenta", vastaan hiljaa. "Saitko nukuttua?" Joel kysyy. "En kauheesti. Tai siis en yhtään", vastaan. Joel kävelee luokseni, halaa minua ja vastaa: "Kaikki järjestyy kyllä, mä lupaan sen. Se vaan vie aikaa." Tottakai haluaisin, että kaikki järjestyy. En vain tiedä, mikä lopputulos tässä tilanteessa olisi paras.

"Mä taidan lähtee kävelylle", sanon Joelille ja lähden eteiseen pukemaan kenkiä. Haluan selventää ajatuksiani, eikä se onnistu neljän seinän sisällä. Tarvitsen raitista ilmaa. Astun ulos ovesta, mutta en pääse pidemmälle, sillä melkein törmään pörröiseen hiuspehkoon. "Joonas!" huudahdan hieman säikähtäneenä. Olin jo ehtinyt unohtaa, että Joonas ja Joel ovat naapureita. "Aleksi? Mitä sä täällä... luulin että oot Nikolla?" Joonas vastaa häkeltyneenä. Hän vaikuttaa hieman varautuneelta. "Ei ku tulin Joe..." aloitan, mutta en jatka pidemmälle, kun näen kuka Joonaksen vieressä seisoo. Olli. Voi helvetti. Mitä hän nyt täällä tekee? Millä tuurilla törmään juuri siihen yhteen ihmiseen, ketä en halua nähdä? Minun piti mennä selventämään ajatuksiani, ei sekoittamaan niitä.

"Aleksi", Olli henkäisee nähdessään minut. Pienen hetken, vain silmänräpäyksen ajan, minun tekee mieli juosta halaamaan tuota ruskeahiuksista kiharapäätä. Hetki kestää kuitenkin vain sekunnin murto-osan, kunnes suuttumus peittää tunteen alleen. Katson Ollia tympeästi, ja kävelen sanaakaan sanomatta hänen ohitseen alas rappusiin. "Aleksi! Aleksi anna mun selittää! Anna anteeks!" kuulen Ollin anelevan perääni, mutta en kuuntele, vaan jatkan matkaani taakseni katsomatta. Kävelen rappuset alas, avaan ulko-oven ja paiskaan sen perässäni kiinni.

Kävelen nopeasti, melkein juosten rantaa päin. Kyyneleet puskevat ulos silmistäni. Rintaani puristaa. Nähdessäni Ollin tajusin jotain. Rakastan tuota miestä. Rakastan aivan helvetisti. Mutta en pysty tähän. En vain pysty.

————————

Luvut on lyhyitä, mut yritän nyt kirjotella ees vähän täs opiskelujen lomassa🥰