One Of Us (Olli x Aleksi)

31. Tuntuu vaikeelta

Olli

Aleksi makaa kainalossani sohvalla. Silittelen hänen hiuksiaan. "Allu, musta tuntuu et meiän pitäs mennä huomenna studiolle jätkien kaa", sanon varovasti. "En mä haluis vielä", Aleksi vastaa surumielisenä. "Meiän pitäs saada jotain muuta ajateltavaa, ja mennä eteenpäin elämässä", vastaan ja jatkan: "Ollaan nyt viikko maattu kotona tekemättä mitään. Tääl on kauhee sotkuki."

Aleksi mutisee jotain, mistä en saa selvää. Hän näyttää edelleen surulliselta. Nousen istumaan, ja nostan Aleksin mukanani. Yritän katsoa häntä silmiin, mutta hän vain tuijottelee käsiään. "Aleksi, mä tiiän että tää on vaikeeta. Oon tottakai itekkin surullinen. Mut me ei voida jäädä rypemään itsesäälissä ikuisesti. Kun me saadaan muuta tekemistä, saadaan myös muuta ajateltavaa, ja olo helpottaa pikku hiljaa. Tiiän että se ei nyt tunnu siltä, mutta usko mua. Jooko?" katson Aleksia koiranpentuilmeellä. Hän tuijottaa edelleen käsiään. "Joo, mä tiiän", hän vastaa hiljaa ja nostaa katseensa. Hänen silmäkulmassaan kimaltaa kyynel. "Se vaan tuntuu niin vaikeelta. Tuntuu että en kunnioita meiän lasta jos jatkan elämää normaalisti", hän jatkaa.

Halaan Aleksia tiukasti. "Mä tiiän. Mut meiän lapsi kattelee meitä pilven reunalta, ja toivoo varmasti, että sen isät elää niien elämää ja pitää hauskaa. Hauskanpito ei myöskään tarkota, että unohdettais lapsi, jäähän se ikuisesti meiän sydämiin", yritän lohduttaa Aleksia. "Oot oikeessa", Aleksi sanoo. Pyyhin kyyneleet Aleksin poskelta. "Eli tuut mun kaa huomenna studiolle?" kysyn hellästi. "Kai mä sit tuun", hän vastaa hennosti hymyillen.

Aamulla, kun saavumme studiolle, muut ovat siellä jo. Kuulemme heidän juttelevan iloisesti viikonlopustaan, mutta meidät huomattuaan, kaikki hiljenevät. Huoneeseen laskeutuu hiljainen, hieman kiusallinen tunnelma, millaista tämän bändin kanssa ei usein synny.

"Moi", sanon hieman kiusaantuneesti kaikkien tuijottaen meitä hiljaa, aivan kuin he säälisivät meitä. Kukaan ei vastaa. "Mikä teil kaikilla on?" Aleksi rikkoo hiljaisuuden. Muut vilkuilevat toisiaan. "Noh...", Joel yrittää, mutta ei keksi sanottavaa.

"Jos tää johtuu meistä, nii voitte olla ihan normaalisti. Me ei kaivata mitään sääliä vaan haluttais päästä takasin normaaliin elämään eli voidaanko vaan alottaa hommat", sanon hieman ärsyyntyneesti, vaikka tiedän, että muut eivät vain halunneet loukata tunteitamme.

Muut tuijottavat hämmentyneinä ensin minua, sitten Aleksia ja lopuksi toisiaan. "Okei sit", Tommi sanoo. Luulen kuulevani pienen helpotuksen hänen äänessään. Pian iloinen puheensorina palaa huoneeseen, ja tajuan, että tämä on juuri se paikka, missä haluan olla. Aleksin kanssa rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Painan pienen suukon Aleksin hiuksiin.