One Of Us (Olli x Aleksi)

37. Usko mua

Aleksi

Samalla, kun kyyneleet virtaavat ulos silmistäni, suuntaan askeleeni rantaan. Siihen samaan rantaan, missä minä ja Olli olimme yökävelyllämme, ja mistä Joel ja Niko minut eilen hakivat. Yritän olla välittämättä ikävistä muistoista, koska haluan vain päästä meren äärelle. Meren laineiden ja tyyneyden katsominen rauhoittaa minua, ja juuri nyt minä tarvitsen rauhoitusta.

Saavun rantaan ja istun samalle penkille, mistä Joel ja Niko minut eilen löysivät. Istun hetken penkillä, ja tuijottelen merelle. En kuitenkaan saa ajatuksiani rauhoitettua, enkä pysty pysymään paikoillani. Nousen penkiltä ja lähden kävelemään rantaa pitkin. Hetken kuluttua tajuan käveleväni samaa reittiä, mitä kävelimme Ollin kanssa kuukausia sitten. Mieleeni tulee väkisinkin Ollin käden puristus omassa kädessäni, hänen halauksensa lämpö ja hänen huultensa pehmeys. Yritän työntää ajatukset mielestäni, mutta ne eivät ole poistuakseen. Sisälläni nousee kaipuu, jota suuttumus ei tällä kertaa hukuta alleen. Kaipuu on liian suuri.

Hetken mielijohteesta otan esiin puhelimeni, ja laitan Ollille viestin: "Tuu rantaan jos haluut puhua." Hän tietää kyllä mitä rantaa tarkoitan. Heti viestin lähettämisen jälkeen kadun jo valintaani, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, että en voi vältellä häntä ikuisesti.

Odotan hädin tuskin kymmentä minuuttia, kun jo kuulen äänen takaani: "Aleksi". Käännyn ympäri ja näen Ollin, joka yrittää tasata hengitystään ja on aivan punainen kasvoiltaan. Hän on selvästi juossut koko matkan tänne, vaikka yrittääkin peitellä sitä. Olli kävelee luokseni ja yrittää halata minua. Vetäydyn kuitenkin pois ennen kuin hän edes ehtii kietoa käsiään ympärilleni ja näen pienen pettymyksen hänen kasvoillaan. "Ei nyt. Meiän pitää puhua", sanon Ollille maata tuijotellen, koska en pysty katsomaan hänen surullisia silmiään. "Tuu", sanon ja istun viereiselle penkille.

"Aleksi, mä oon pahoillani", Olli aloittaa anelevin silmin, mutta keskeytän hänet. "Sä satutit mua ihan helvetisti. Olin jo melkeen uskomassa sua kun kerroit että se nainen lähenteli sua, eikä se suudelma ollu sun vika. Halusin luottaa suhun, ja luotinkin. Luotin kivikovaa. Mut sitte sä suutuit ja aloit vetelemään esiin jo anteeks annettuja mokia menneisyydestä. Se oli vielä ihan okei, ymmärsin että sua ärsytti ja suututti mun käytös. Mutta ku vetäsit lapsen siihen keskusteluun, mä murruin. Tiiän, että sä tiiät, että se on mulle tosi kipee aihe vieläkin. Ja silti sä, ihminen jota eniten rakastan, käytät sitä aseena mua vastaan. Se oli ku puukko olis isketty suoraan sydämeen", kerron samalla kun kyyneleet alkavat taas virrata silmistäni.

Olli katsoo minua ilmeellä, jota en ennen hänen kasvoillaan ole nähnyt. Se on täynnä tuskaa, surua ja katumusta. "Aleksi. Mä oon oikeesti pahoillani. Ihan todella. Usko mua. En tiiä mikä muhun meni sinä iltana. Varmaan se suuttumus ja ärsytys ja kaikki vaan tiivisty ja purkautu ulos tavalla, mitä kadun ihan helvetisti. Mä en ikinä, en IKINÄ, vois tahallani satuttaa sua Aleksi. Rakastan sua ihan helvetin paljon, ja toivon todella että sä tiiät sen", Olli sanoo itku kurkussa.

"Mut mä luulin että se lapsi oli tärkee sullekkin", sanon vapisevalla äänellä, ja yritän pidättää täydellistä romahdusta sisälläni. "Niin se olikin. On edelleen. En ois ikimaailmassa saanut käyttää sitä aseena sua vastaan. Se oli tosi väärin sua kohtaan. Se oli väärin lasta kohtaan. Se oli väärin myös mua itteäni kohtaan. En ehkä oo kunnolla vielä käsitellyt sitä asiaa", Olli jatkaa.

Päässäni pyörii ajatuksia ja tunteita sekaisin niin paljon, että tuntuu että pääni räjähtää kohta. Annan viimein itkunpurkauksen tulla ulos ja alan tärisemään sen voimasta. Pian tunnen lämpimien käsien kietoutuvan ympärilleni. Tällä kertaa en työnnä niitä pois. Ne rauhoittaa.