One Of Us (Olli x Aleksi)

29. Seitsemän kertaa

Olli

"Put your middle fingers up, take a shot, throw it up and don't stop", yleisö mylvii meidän soittaessa lavalla. Ihmiset yleisössä pomppivat ja heiluvat musiikin tahtiin. Näen tytön, joka itkee, toivottavasti onnesta. Näytän hänelle käsilläni sydäntä soittoni välissä.

"Saadaaks me ottaa teiän kaa kuva?" Niko huutaa mikrofoniin Dark Siden päätteeksi. Yleisö hurraa taas kovaa. Kuvaajamme nappaa kuvan, jonka jälkeen Joel huutaa mikrofoniin: "Kiitos Helsinki!"

Päästyämme bäkkärille Aleksi nappaa puhelimen käteensä ottaakseen meistä kuvan. Yhtäkkiä hänen ilmeensä vakavoituu, ja hän näyttää puhelimen näyttöä minulle. Vilma on yrittänyt soittaa. Seitsemän kertaa.

Tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt sydämelleni. Aleksi näyttää pelokkaalta. "Soita sille. Soita sille nyt heti", sanon Aleksille värisevällä äänellä. Aleksi painaa Vilman yhteystietoa, ja soittaa.

Muut ovat selvästi huomanneet jonkin olevan vialla, koska Niko tulee halaamaan minua ja kysyy: "Olli mikä hätänä? Sä näytät siltä ku oisit nähny aaveen." Osoitan Aleksia ja vastaan itku kurkussa: "En tiiä vielä". Minulla kuitenkin on tunne, että kaikki ei ole nyt hyvin.

Näen kuinka Aleksin kasvoilta paistaa paniikki puhelimessa puhuessaan. Hänen silmäkulmastaan vierähtää kyynel. "Olli!" hän huutaa. "Olli meiän pitää lähtee nyt heti", hän sanoo itkuisesti: "Vauvalla ei oo kaikki hyvin."

Tuntuu kuin jokin sisälläni romahtaisi. Halaan tärisevää Aleksia rohkaisevasti, vaikka totuus on, että minua kauhistuttaa. Pelkään pahinta. Kuulen hämärästi, kun Tommi tarjoutuu antamaan meille kyydin. Onneksi, koska minä tai Aleksi tuskin olemme kumpikaan kykeneväisiä ajamaan tässä tilassa. Lähdemme kävelemään autolle päin. "Soittakaa ku tiiätte jotain!" Joonas huutaa peräämme.

Juoksemme autolta sisään sairaalaan ja suoraan vastaanottotiskin luo. "Miten voin auttaa?" ystävällinen hoitaja kysyy. "Vilma... vauva...tuotu tänne vähän aikaa sitten... kaikki ei oo hyvin", Aleksi sopertaa tälle epäselvästi. Hoitaja näyttää kuitenkin ymmärtävän mistä Aleksi puhuu, koska hän vastaa: "Huone 12."

Lähdemme kiireellä kohti huonetta 12, ja pian seisommekin sen oven edessä. Vedän Aleksin halaukseeni ennen kuin astumme sisään. "Aleksi. Ihan sama mitä käy, me selvitään siitä yhessä. Meillä on toisemme. Mä rakastan sua," sanon hänelle. Aleksi ei vastaa. Tunnen, kun hän tärisee kehoani vasten.

Otamme toistemme käsistä kiinni, kun astumme sisään huoneeseen. Vilma makaa sängyllä. Kuullessaan meidän tulevan sisään, hän kääntää katseensa meihin. Hänen silmänsä ovat punaiset ja turvonneet. Synkkyys sisälläni kasvaa.

Aleksi ryntää sängyn vierelle. "Vauva. Mitä? Missä? Mi...?" hän kyselee, mutta hiljenee. Vilma vain pudistaa päätään, ja purskahtaa itkuun. Sisälleni laskeutuu tyhjyys. Aleksi rojahtaa tuolille istumaan ja hautaa pään käsiinsä. Minä valun lattialle istumaan, kun kyynelet alkavat virrata silmistäni.

———————————

En selvästi osaa kirjottaa positiivista tekstiä, joten tää on nyt näköjään vähän tämmönen synkistelytarina :D