Palaneen kirjan sirpaleet

SULAMINEN

Lila// novelli ruostunutta ajatuksenvirtaa

♦️♦️♦️

“Sinä iltana lumi satoi sellaisella tosi raskaalla tavalla, ne hiutaleet eivät malttaneet odottaa pääsevänsä maahan, vaikka jos mä osaisin lentää, en koskaan haluaisi pudota maahan, pysähtyä; mä leijailisin ikuisesti, kiertelisin ja kiertelisin toivoen, että taivas ei koskaan loppuisi. Eikä se mulle loppuisikaan; mä putoaisin kauniiseen uneen kesken sen leijailun alas, mä sulaisin auringonvalossa ennen kun ehtisin koskea maata. Ehkä se lumisade oli raskasta vain siksi, että mäkin olin - mun askeleet eivät meinanneet riittää etenemiseen, katupylväältä seuraavalle oli eliniän pituinen matka, sillä maa imi mun jalkoja sisäänsä samalla tavalla kuin se veti lumihiutaleita itseään kohti. Myöhemmin mä mietin, että ehkä maan magneettikentässä oli sinä iltana joku muutos, ehkä maailma oli kasvanut ja veti siksi suuremmalla voimakkuudella esineitä itseään kohti - tai sitten se olin mä, joka olin pienentynyt. Ehkä jonkun toisen silmistä katsottuna se lumisade olisi ollut hidasta ja kevyttä, ehkä se olisi nähnyt sen kauniina raskaan sijaan, ehkä sen jaloissa olisi ollut siivet painojen tilalla. Mutta mun vaatteeni painoivat sulaneen lumen kastelemina ja mä painuin kasaan niiden alla; mä tiesin, että en halunnut koskaan saapua kotiin, mä en halunnut nähdä mikä mua siellä odotti. Mä halusin pysyä siinä ja kadota lumisateeseen jos se pitäisi mun maailmani ennallaan. Uskotko sä enteisiin? Tai ennakkoaavistuksiin? Mä en - tai en ainakaan ennen uskonut - mutta se ilta oli niin raskas alusta saakka, se lumi painoi maata ja sen pinnalle rakennettuja rumia rivitaloja kasaan, ja mä uskon, että joku tahtoi mun kääntyvän pois. Jos mä olisin kääntynyt poispäin, myös lumisade olisi kääntynyt, se olisi leijaillut takaisin taivaisiin ja pilviin joista se oli tullutkin, ja se olisi ottanut mut mukaansa - mä olisin lentänyt - niin kuin me haaveiltiin, mutta vain ilman kuumailmapalloa. Mutta mua pelotti ja siksi mä en kääntynyt, sillä vaikka mä tiesin että mun pitäisi pysähtyä, mun pitäisi jäädä tähän ja antaa maailman pysyä ennallaan, ja eteneminen tuntui kielletyltä, mun piti silti saada tietää. Tiedätkö sä sen tunteen, kun saat viestin ja sä tiedät, tiedät, että tähän kellonaikaan se ei voi olla mitään hyvää; isomummo on kuollut sairaalaan, koska happikone meni rikki ja se tukehtui yöllä omaan sänkyynsä - tai sitten kaveri uhkaa hyppäävänsä katolta, ja se asuu tosi korkealla, viimeisessä kerroksessa, ja kaukana susta, liian kaukana, eikä oikeasti tahdo kuolla. Sä katsot sen viestin, vaikka sen voisi myös poistaa ja unohtaa ikuisiksi ajoiksi, elää valheessa, mutta ainakin onnellisena. Mä en koskaan osannut arvostaa onnea, en ennen kuin keltaisista katuvaloista ikkunan takana tuli liian synkät ja huoneessa piti olla valo että sain unta - se on kauheaa energiantuhlausta ja mulla on kamalan huono omatunto, mutta en tiedä keneltä pyytää anteeksi, jotta pääsisin siitä eroon. Ja sä katsot sen viestin jopa sillä uhalla että se on jotain kamalaa, koska me halutaan tietää, ja mäkin halusin, mutta mä en halua enää: mä haluan, että joku ottaa kaiken multa pois, jättää pään tyhjäksi aukoksi, vähän niin kuin niillä naisilla joille tehtiin lobotomia. Mun kengät oli märät ja siitä vasemmasta kuului sellainen inhottava lätinä, koska sen pohja oli puoliksi irti, mä muistan sen vieläkin vaikka ei se sillä hetkellä tuntunut tärkeältä, ja siksi se vasen kenkä olikin vielä sitä toista märempi, kun mikään ei pitänyt vettä poissa. Sä kehuit aina niitä kenkiä, niiden ruutukuvioita ja nauhoja, jotka olin ite niihin vaihtanut. Mä heitin ne myöhemmin roskiin, ja hommasin uudet, mutta niitä uusia sä et koskaan kehunut, vaikka ne olivat ehjät ja puhtaat, koska sä sanoit - tai siis et sanonut, vaan ajattelit, mutta mä tiesin sen- että niistä puuttui persoonaa. Mä pelkään, että mustakin puuttuu persoonaa, että se raskas lumisade joka talloi maailman jalkoihinsa vei sen musta, sulatti sen pois samalla kun lumi suli mun kasvoja pitkin. Lumisateessa on se hyvä puoli, että sen sataessa kasvoja pitkin kukaan ei voi nähdä jos sä itket; ne kyyneleet on näkyvillä piilossa, niin hyvässä piilossa, että sä et itsekään tiedä itketkö vai sataako kylmä lumi sun poskia pitkin, sitten kaulalla ja kauluksen alle rinnalle maailman kylmimpänä, hyytävänä jokena. Mä en tiedä missä vaiheessa mä aloin itkeä, aloinko jo matkalla, vaikka mitään ei ollut vielä tapahtunut -tai siis oli, mutta mun ei olisi vielä pitänyt tietää siitä. Siinä vaiheessa kun mä soitin sulle mä ainakin jo itkin. Hassua, eikö? Siis se, että mä soitin sulle ennen kuin poliisille, ja sä vastasit, vaikka olisi ehkä ollut parempi jos et olisi vastannut, sun ei olisi koskaan tarvinnut tietää eikä kuulla mun itkevän - mä tiedän, kuinka sä vihaat itkeviä ihmisiä, etkä sä edes voinut mitenkään auttaa, ei poliisikaan, ei kukaan. Koska kun mä avasin kotioven, mun maailma oli jo räjähtänyt kappaleiksi, ja vaikka mä olisin kieltäytynyt avaamasta sitä, olisin jättänyt rapistuneen puuoven kiinni, se oli jo räjähtänyt, se oli räjähtänyt matkalla, kun en osannut kääntää askeliani toiseen suuntaan, se räjähti jo silloin kun mä lähdin kotoa aamulla, koska mä en ajatellut, en koskaan ajatellut, ja kaikki oli poissa, poissa, ja sitä ei voi palauttaa, ei, vaikka mä nyt matkustaisin ajassa takaisin ja sulkisin sen oven ja peittäisin silmäni enkä koskaan näkisi mitään.”

♦️♦️♦️