Taivaanrannan kyyneleet

1. Benjamin

Kesäkuu 2023 - kaksi kuukautta aiemmin

Jo jäähallin aulassa oli viileää. Aurinko paistoi likaisten ikkunoiden läpi raidoittaen kellertävän lattian. Punaisten sohvien vieressä oleva viherkasvi kärsi valonpuutteesta, sillä sen ruukun ympärillä oli tippuneita, kellastuneita lehtiä.

Mun teki mieli raahata se kohtaan, jossa se saisi nauttia kesäisestä auringosta, mutta en viitsinyt. Ehkä sen aika oli jo tullut.

Kävelin tuttua käytävää kohti kaukaloa. Sitä samaista käytävää olin kävellyt tuhannet kerrat aiemminkin lukioiden välisiin kisoihin, hyväntekeväisyystapahtumiin tai ihan vain harjoituksiin.

Avasin kaukalon reunassa olevan pienen oven ja astuin jäälle. Se tuntui tennareiden alla pysyvältä, siltä, että se ottaisi vastaan vaikka kaatuisin.

Jää oli ollut mun elämässäni yksi tukipilareista perheen, ystävien ja koulun ohella. Se oli kannatellut mua niinä hetkinä, kun tuntui ettei mistään tullut mitään. Se oli liu'uttanut mua kirjaimellisesti eteenpäin, vaikka musta nyt tuntui, etten pelaisi enää koskaan.

Se oli kerran ollut mulle kaikki; asia, jota mä hengitin.

En halunnut enää koskaan minkään olevan mulle sellainen pakkomielle, mikä lätkä oli ollut.

Ilman sitä mä tunsin kuitenkin olevani hukassa. Mitä mä olin, jos en pelaisi lätkää?

Mihin mä tähtäisin, mitä kohti mä jaksaisin liukua, jos mun tulevaisuutta ei määrittänyt jääkiekko?

Kumarruin koskettamaan jäätä sormenpäilläni. Se tuntui sileältä, kylmältä, turvalliselta.

Istahdin alas ja painoin kämmeneni vasten jäätä. Yritin imeä siitä itseeni jotain sellaista varmuutta, jota se oli mulle tuonut, kun olin pukenut luistimet jalkoihini. Yritin tuntea sitä samaa vapauden tunnetta, mutta hyvin äkkiä mä tajusin, että mun täytyisi opetella etsimään se muualta.

Mä nostin katseeni ylös jäähallin kattoon, sen sokaiseviin valoihin.

Sitten mun puhelin soi. Sen vaativa ääni raastoi korvia sen hiljaisuuden jälkeen ja huokaisten kaivoin puhelimen farkkujeni taskusta.

Näytöllä oli kuva mustatukkaisesta pojasta, jonka kaulaan oli kiedottu kirkkaan pinkki puuhka. Nimen perässä oli kahdeksaa erilaista sydäntä.

"Benjamin!" puhelimeen henkäistiin ennen kuin mä ehdin edes tervehtiä. "Luuletsä, että musta voisi tulla hyvä floristi?"

"Floristi?" kysyin epäuskoisena.

"Niin tai kun ei tässä lähikunnissa oikein ole muuta", poika jatkoi. "Tai no leipuri, mutta en mä osaa leipoa."

Naurahdin pojan hätäisyydelle. "Luukas, rauhoitu."

Luukas oli yrittänyt selvittää tulevaisuudensuunnitelmiaan siitä asti, kun oli saanut valmistujaisissa ylioppilaslakin päähänsä. Sen oli ollut tarkoitus pitää välivuosi ihan rauhassa ilman stressiä, aivan niin kuin munkin, mutta stressi oli lupaa kysymättä hiipinyt sen mieleen ja saanut sen panikoitumaan.

Ja koska Luukas ei ollut rentoutunut, en ollut mäkään.

"Muistatko sen kämpän mitä kävin kattomassa?" poika kysyi sitten. Nyökkäsin, kunnes tajusin, ettei Luukas pystynyt näkemään elettäni puhelimen läpi.

"Joo", sanahdin. "Sen mikä olis ollu täydellinen ilman niitä mustia keittiönkaappeja."

Muistelin Luukaksen innostuneisuutta, kun se oli saanut sähköpostiinsa kutsun asuntonäyttöön. Se oli luonut itselleen niin suuret odotukset, että niitä oli ollut mahdoton ylittää.

"Eeti muuttaa sinne!" Luukas sanahti ja tiputti mut ajatuksistani. "Voitko kuvitella!"

En, halusin sanoa, mutta tyydyin sanomaan vain oho.

Eeti oli Luukaksen vähän outo, hiljainen ystävä. Oikeastaan mä en tiennyt olivatko ne edes ystäviä vai vaan jotain sinne päin, mutta ne olivat olleet samalla luokalla lukiossa. Mä en hirveästi pitänyt Eetistä, mutta ei Eetikään pitänyt musta.

Mä naputin jäätä sormillani kuunnellessani Luukaksen selitystä, ja värähdin. Mua alkoi palella ja nousin seisomaan.

"Sä et kuuntele", Luukas huokaisi lopulta. Mä luistelin tennareillani keskiympyrässä ja naurahdin.

"En niin."

"Mä kerron sitten, kun sä tuut kotiin", poika sanoi. Olin kuulevinani sen äänessä jotain, joka kuulosti pahasti hermostuneisuudelta, mutta en sanonut mitään. En jaksanut kuunnella. En jaksanut riidellä.

"Anteeks, Luukas", sanahdin hiljaa.

"Joo."

Luukas sammutti puhelun ja hetken mun korvissani kuului vain tuuttausta. Huokaisten mä työnsin puhelimen farkkujeni taskuun ja tuijotin vielä hetken hallin kattoon nostettuja plakaatteja.

x

Mun sähkönsininen Audi oli vieläkin täynnä tavaraa. Mä olin muuttanut omaan, pieneen kämppään kaupungin keskustassa melkein kuukausi sitten, mutta äiti löysi vieläkin kotoa mun vanhoja tavaroita. Musta oli alkanut tuntua, että se halusi hävittää lapsuudenkodistani kaiken musta muistuttavan, ainakin sellaisella tahdilla se raahasi kaikkea mun yksiööni.

Mä starttasin auton ja säädin lämmityslaitetta viileämmälle. Pelkkä sadan metrin matka jäähallilta autolle oli saanut mut hikoilemaan, ja viileä ilma tuntui kasvoillani melkein liian hyvältä.

Käännyin jäähallin pihasta kohti keskustaa ja päästin huulteni välistä pitkän, raskaan henkäyksen. Mä tiesin, että mun yksiössäni odotti stressaantunut Luukas, joka halusi multa tukea, mutta en osannut kääntyä kotipihaan. Jatkoin eteenpäin pian hiljaiseksi maantieksi muuttuvaa katua.

Me oltiin Luukaksen kanssa seurusteltu vähän yli puoli vuotta. Se oli tipahtanut mun elämääni ihan sattumalta ja pian mä olin saanut huomata, etten osannut olla ilman sitä.

Me oltiin erilaisia. Se oli hätäinen, menevä ja halusi kaiken tapahtuvan sillä samaisella sekunnilla, kun mä olin vetäytyvä ja se, joka jarrutteli. Se oli maailman uteliain ihminen, mutta myös ainoa, joka oli jaksanut odottaa mua.

Odottaa, että mä tulisin kuorestani; murtaisin ne muurit, joita mä olin rakentanut vuosikausia.

Eikä mun ollut tarkoitus rakastua siihen.

Mutta sitten mä rakastuin, eikä se tuntunutkaan niin kauhealta mitä mä olin ajatellut.

Viimeiset omakotitalot vilisivät ohitseni ja pian mun ympärilläni oli vain metsää. Hämärää, huokailevaa kuusimetsää. Mä kiihdytin auton kahdeksaankymppiin ja nojauduin parempaan asentoon. Radiosta soi joku tuleva kesähitti, enkä mä jaksanut ajatella, mitä laulussa sanottiin.

Mä olin uppoutunut jonnekin syvään mielentilaan, jossa mun ajatukset keskittyivät lähinnä asfalttia nielevään autoon, kun kuulin hälytysajoneuvojen pillit.

Ne rikkoivat mun raukeuden ja sai kaiken tipahtamaan taas kerralla päälle. Mä hidastin kuin refleksistä vauhtia ja tartuin toisellakin kädellä rattiin.

Pian mun ohitseni ajoi kolme poliisiautoa. Mä katsoin taustapeilistä, kunnes ne katosivat mutkan taakse.

Mun korvissani soi vielä pitkään niiden mentyä. 

x

Oli yllättävän vaikeeta saada tää kirjotettua itsenäisenä jatko-osana, joten jos siellä on joku joka ei oo lukenu edellistä osaa Pojatkin itkee ja on nyt tän ekan luvun jälkeen tosi hämmentynyt, niin anteeks XDD

Toivottavasti tykkäsitte luvusta! ❤️