Taivaanrannan kyyneleet

18. Luukas

Kun olin astunut ulos Tammilehtojen varakkuutta huokuvasta talosta ja kävellyt asfaltoitua pihatietä alas asuinalueen läpi kiemurtelevalle tielle, oli Benjaminin isä juossut perääni.

Sen harteikas olemus oli hyökynyt päälleni kuin jättimäinen varjo ja olin hengähtänyt syvään, ennen kuin kohtasin sen katseen. Syreenipuska esti näköyhteyden Tammilehtojen pihaan ja olin ristinyt käteni rinnalleni.

"Unohtuko multa jotain?" kysyin ja sain Jukan kallistamaan päätään. Sillä oli pelottavan samanlaisia maneereja kuin pojallaan.

"Tiedätkö, mä en yllättynyt, että Benjamin on homo", se sanoi ja sai mut kurtistamaan kulmiani. "Se, mistä mä yllätyin olit sinä."

Mun teki mieli sanoa Jukalle, etten mä tiennyt oliko Benjamin homo, mutta pysyttelin hiljaa. Benjamin ei ollut koskaan liiemmin pohtinut seksuaalisuuttaan tai halunnut laittaa itseään lokeroon. Mulle tuttu lokero toi turvaa, mutta Benjaminilla oli kaikki oikeus olla se, kuka oli, ilman tiettyä termiä.

"Sä et ole sille tyypillinen henkilö, kehen ihastua", Jukka jatkoi ja katseli mua vaaleiden kulmiensa alta arvioiden. "Oikeastaan sä et ole yhtään sellainen. Sä olet jotenkin... laimea. Kuin tyhjä—"

"Sun mielikuvas Benjaminista perustuu siihen, millainen se oli kolmetoistavuotiaana. Ei ihme, että sen kiinnostuksenkohteetkin on muuttuneet", keskeytin. "Mun ei tarvii kuunnella, mitä mieltä sä olet musta. Oliko sulla jotain asiaa?"

Jukka hymähti kuin olisi pitänyt siitä, miten reagoin sen sanoihin. Mä olisin halunnut vain kotiin ja suihkuun, mutta Jukka ei vaikuttanut siltä, että oli lopettanut. "Eikö sua kiinnosta, hyväksynkö mä sua?"

"En mä tarvitse hyväksyntää mieheltä, joka ilmestyy kaupunkiin kuin tyhjästä ja kiinnostuu yhtäkkiä poikansa asioista. Missä sä olit kaikki nää vuodet?"

"Mä tunnen poikani", Jukka vastasi, aivan kuin se olisi liittynyt mihinkään.

"Lyödäänkö vetoa, että sulla ei ole hajuakaan, mitä sille on näiden vuosien aikana tapahtunut", sanahdin. "Sua ei kiinnosta mikään muu kuin sen lätkäura ja sä palasit kaupunkiin vain, koska kuulit sen saaneen valmentajanpestin. Sano, jos mä olen väärässä."

Jukka oli hetken hiljaa. Se katseli syreenipuskan vaaleanliiloja kukintoja ja naurahti sitten. Pehmeästi, melkein lempeän kuuloisena.

Se vaikutti kaikin tavoin ihan järkevältä ihmiseltä, enkä voinut käsittää mikä oli saanut sen jättämään perheensä. Jos sitä kiinnosti niin paljon poikansa jääkiekkoharrastus, että se veteli joukkueen naruja poissaollessaankin, miksei se ollut jäänyt?

"Sä olet juuri sellainen ihminen, jota meidän Benjamin kaipaa. Sä huudat sen kanssa pimeään", Jukka sanoi ja katsahti jälleen muhun. Olin niin järjettömän väsynyt siihen kaikkeen, että vastaukseni tuli ulos ilkeämpänä kuin olin halunnut.

"Mistä sä tiedät, mitä se kaipaa?"

Jukka nosti kätensä sovittelevasti ilmaan. "Mä en tullut riitelemään."

"Miksi sitten?" puuskahdin. "Mä en oikeasti jaksaisi nyt yhtään."

"Tulin tekemään asiat selviksi", se sanoi ja astui askeleen lähemmäs. "Kuulin Roosalta, että sä olet melkoinen... salapoliisi sille päälle sattuessasi. Olet kuulemma selvittämässä sitä, kuka Benjaminin olisi voinut lavastaa."

"Mä vaan haluan ottaa selvää siitä, kuka tahtoo tehdä mun poikaystävästäni syyllisen", sanahdin. Joku rämisteli pyörällä alas katua ja loi meihin pitkän katseen. Se oli kai joku Tammilehtojen naapureista, sillä se katosi näkyvistä pian syreenipensaiden jälkeen.