Taivaanrannan kyyneleet

9. Benjamin

Sellini oven takana käytiin varttia vaille kahdeksan kertomassa, että mua kuulusteltaisiin uudestaan. Nainen aulasta oli vähän hermostuneen kuuloinen, mutta ihan mukava. Se puhui pienen reiän läpi ovesta, joten en ollut nähnyt sen kasvoja kokonaan.

Mietin, olisiko viimein koittanut se hetki, että poliisit olisivat tajunneet tehneensä helvetinmoisen virheen, napanneensa väärän miehen, ja pääsisin kotiin.

Olin ollut sellissä kaksi yötä ja tunsin hajoavani. Yksin ollessani ajatukset risteilivät päässäni samaa, raivostuttavaa kehää. Luukas, typerä riita, poissaoleva isä, Luukas, menetetty kapteenius viime kaudella...

Kierre oli loputon.

Lukkojen takana ollessani mulla ei ollut mitään muuta kuin aikaa ajatella, ja olin tullut tulevaisuuteni suhteen yhteen lopputulokseen.

Mä seuraisin Luukasta sinne, minne se ikinä halusikaan mennä. Se ei ollut missään vaiheessa sanonut mulle suoraan halustaan lähteä, mutta näin sen kaikessa, mitä se teki. Sillä ei ollut mitään syytä jäädä kaupunkiin välivuotensa jälkeen ja pelkäsin, ettei syyksi riittänyt edes mä.

Halusin uskotella itselleni, ettei mullakaan ollut syytä jäädä. En pelannut enää, olin käynyt kouluni ja töitä kaupungissa oli rajallisesti. Mulla oli kaikki mahdollisuudet aloittaa alusta jossain muualla, etsiä töitä lätkän parissa jostain muusta kaupungista.

Mutta hartioitani painoi sukunimeni tuoma taakka. Olin Tammilehto, isäni ja äitini tavoin kasvo, joka kaupungissa tunnettiin. Sukunimeni turvin olin ollut lukion suosituin, ehkä siksi joukkueen kapteenikin.

Halusinko ylleni saman maineen, joka isäni ylle oli laskeutunut silloin, kun se oli lähtenyt taakseen katsomatta? Se oli jättänyt perheensä, kauniin vaimonsa ja talonsa; pojan, jolla oli tulevaisuus tähdissä.

Isää ei arvostettu. Mä olin lukittuna selliin ja jos en vapaaksi päästyäni jäisi kaupunkiin, mut tunnettaisiin samanlaisena kuin isäni.

Pakenijana. Ihmisenä, joka jätti kotikaupunkinsa etsiäkseen jostain jotain parempaa.

Joten vaikka Luukas assosioitui mun päässäni sanaan tulevaisuus, en tiennyt mitä tekisin, jos se halusi lähteä.

x

Arto Jaakkolaksi esittäytynyt rikoskomisario avasi sellini oven, kun mä olin juuri vaipumassa uneen. Mies sulki oven perässään ja istahti patjani laidalle. Sillä oli päällään hartioista kiristävä pikkutakki, jonka kauluksia se suoristi ennen kuin sanoi mitään muuta.

"Ihan ensimmäiseksi mä haluan sanoa, että sulla on aika periksiantamaton puoliso", mies sanoi sitten. "Kannattaa sanoa sille, että harkitsee poliisiammattikorkeakouluun hakemista."

Naurahdin hieman väkinäisesti. Luukas oli periksiantamaton ja nokkela, mutta tuskin Jaakkola oli tullut selliini puhumaan siitä. Se selaili kansiossaan olevia papereita ollen taas hetken ihan hiljaa, kunnes ojensi mulle valvontakameranauhasta otetun kuvankaappauksen.

Kuvassa oli poliisiaseman seinustalle parkkeeratut maijat, mukulakivinen tori ja niin synkkiä kohtia, että muste tarttui niissä kohdissa sormiini. Katsoin Artoa odottaen.

"Näetkö tuon?" Arto kysyi ja osoitti kahden poliisiauton välissä seisovaa hahmoa. Sen ääriviivat melkein katosivat takana olevan rakennuksen seinään, mutta ihminen se oli. Nyökkäsin. "Henkilöllisyyttä ei ole pystytty vielä selvittämään, mutta kaikki näyttö viittaa siihen, että hän on halunnut lavastaa sinut."

Tuijotin Artoa sanattomana. Se nappasi kuvan käsistäni ja työnsi sen kansion sisälle. Sitten se nousi vierestäni ja pudisteli housujensa lahkeita.

"Lavastaa mut?" sanoin jotenkin hermostuneen kuuloisena. "Miks kukaan haluais lavastaa mut?"

Arto kohautti olkiaan. "Onko sulla vihamiehiä?"

Varmasti moniakin, mutta oliko kukaan valmis menemään niin pitkälle, että halusi lavastaa mut näyttämään syylliseltä koutsin katoamiseen? Tuskin.

"Kukaan tuskin vihaa mua niin paljon", sanahdin. "Mitä nyt tapahtuu? Pääsenks mä vapaaksi?"

"Pääset", Arto sanoi ja sai virneen nousemaan huulilleni. "Mutta sinuna pitäisin matalaa profiilia siihen asti, kunnes valmentaja löytyy."

Mun teki mieli halata komisariota, mutta tyydyin kättelemään sitä tiukasti.

x

Mulla meni varmasti lähemmäs puoli tuntia kävellä poliisilaitokselta äidin luo, koska tuijotin taivasta. Tunsin oloni typeräksi, sillä olin ollut lukittuna selliini vaivaiset neljä päivää, mutta taivas tuntui silti kuin uudelta.

Se oli syvän sininen, muistutti merta, ja pilvet kiisivät sen läpi kuin kiirehtien jonnekin. Linnut lauloivat, tuuli havisutti tienvierustan lehvästöä.

Tuntui kesän ensimmäiseltä päivältä. Vapaalta.

Joku äidin naapureista ajoi nurmikkoa ja vanha pariskunta joi teetä terassillaan. Nostin käteni tervehdykseen, mutta vanhukset eivät tervehtineet takaisin. Valkotukkaisen mummelin silmät sen sijaan aukenivat lautasiksi ja sen järkyttynyt katse seurasi mua meidän verannalle asti.

Astuin viileään eteiseen turvaan ja tunsin oloni idiootiksi. Kaupunkilaisille olin rikollinen, aivan sama olinko päässyt vapaaksi syyttömänä vai en.

Heille olin koko kesän kuumin puheenaihe, joku, jota syyttää koutsin katoamisesta.

Potkaisin kengät jaloistani ja kävelin peremmälle taloon. Äiti oli selvästi kaikesta huolimatta aloittanut ylioppilasjuhlieni järjestämisen, sillä olohuoneen korkeassa katossa roikkui vaaleanpunaisia pompomeja ja terassille oli raahattu suuri, ainakin kolme metriä pitkä pöytä.

Mä olin kuoleman väsynyt, tunsin oloni likaiseksi ja nöyryytetyksi, mutta olin silti jopa vähän liikuttunut siitä, että kaikesta huolimatta äiti halusi juhlia mua. Se oli silti ylpeä saavutuksistani, vaikka olin ollut tutkintavankeudessa.

Astuin avonaisesta takaovesta terassille, jonka keskipäivän aurinko oli paahtanut polttavan kuumaksi ja huomasin äidin ja Luukaksen. Ne istuivat vierasmajan terassilla vieritysten ja heidän keskellään oli kannullinen mehua.

Mä en ollut koskaan ollut mikään hirveän tunteellinen ihminen, mutta heidät nähdessäni purskahdin itkuun. Luukas näki mut ensin ja pongahti pystyyn. Se juoksi mua kohti kädet levällään ja iskeytyi mua vasten sellaisella voimalla, että olin kaatua.

Nauru kupli sisältäni itkuisena, mutta vapautuneesti ja pyöräytin Luukasta muutaman kerran ympäri ilmassa. Se nauroi heleästi, mustat hiukset kasvojensa edessä ja rakastin sitä niin paljon, että se tuntui pakahduttavalta.

"Sä pääsit pois", se nauroi ja suuteli mua. Se maistui mansikkamehulta ja kesältä, ja olin ikävöinyt sitä enemmän kuin uskoinkaan.

Mä tiesin, että mun piti pyytää siltä anteeksi sitä kaikkea, mutta juuri siinä hetkessä millään ei ollut väliä.

"Niin pääsin", naurahdin. "Kiitos sun salapoliisitaitojen."

Luukas nauroi taas ja halusin kaikkien kuulevan sen naurun. Heleän, rakkaan naurun. En pystynyt ymmärtämään kuinka mä olin saattanut pitää sitä niin itsestäänselvyytenä. Se oli jälleen muistuttanut mua siitä, miksi mun piti taistella meidän puolestamme, vaikka välillä tulevaisuus tuntui pelkältä harmaalta usvalta.

Nostin käteni Luukaksen poskille ja katsoin sitä sen jäänsinisiin silmiin. Sen veistoksellisille kasvoille nousi virne, kun mä vain tuijotin sitä.

"Mä rakastan sua, Salokannel", sanahdin. "Ihan vitusti."

Luukas nauroi tyrskähtäen ja painoi huulensa omilleni. "Niin mäkin sua, rikollinen."