Taivaanrannan kyyneleet

34. Luukas

Vaaleankeltaisen kirkon ääriviivat piirtyivät vasten pohjattoman sinistä taivasta. Piha oli hiljainen; vain muutamat mustiin pukeutuneet surijat pakkautuivat autoihinsa ja ajoivat tiehensä.

Autojen renkaat nostivat ilmaan hiekkapölyä, joka näytti tuulessa kieppuvilta varjoilta. Parkkipaikalle jäi vain Benjaminin sähkönsininen Audi.

Poika seisoi kukilla peitetyn haudan laidalla vieläkin, vaikka kaikki muut olivat menneet. Se ei ollut itkenyt aamun jälkeen, mutta en saanut sen sanoja päästäni.

Olin kysynyt siltä pärjäsikö se. Se oli vastannut, että sen oli pakko. Pakko pärjätä.

Se näytti mustassa, mittatilaustyönä tehdyssä puvussa melkein laittoman hyvältä, ja annoin ajatusteni harhailla. Vielä kerran, sillä pian se ei olisi enää lähelläni. Pian se ei olisi enää mun.

"Haluatko sä mennä sinne kahvitilaisuuteen?" kysyin seisahtuessani sen viereen. Mäntykatteen läpi pääsevä aurinko valaisi sen kasvoja ja sen loisteessa Benjaminin silmät näyttivät pohjattoman vihreiltä. Sen poskilla olevat pisamat olivat asia, jota rakastin kaikista eniten.

Rakastin etsiä niistä tähtikuvioita, sivellä niitä sormillani ja sanoa jotain helvetin kornia, ällöttävää — sä olet universumi, rakkaani.

"Joel menee sinne edustamaan joukkuetta", Benjamin vastasi sitten ja huokaisi. "Koska sä lähdet?"

Kysymys sai mussa aikaan reaktion, jollaista en ollut odottanut. Olin ajatellut olevani vahva, ensin Benjaminin takia valmentajan hautajaisissa ja sitten itseni vuoksi. Olin ansainnut koulupaikan Oulussa, se oli unelmani, jota kohti lähdin kulkemaan enemmän kuin mielelläni.

Se unelma oli kuitenkin pitänyt sisällään myös Benjaminin. Ajatuksen siitä, että unelmani ei olisi kokonainen ilman poikaa vierelläni.

Benjamin oli kuitenkin päästänyt mut menemään, irroittanut otteensa ja käskenyt jahdata unelmiani. Olin sille salaa siitä myös kiitollinen — totta kai olin.

En vain ollut odottanut sydämeni särkyvän niin lujaa; niin pieniksi palasiksi, ettei sen takaisin kokoamiseen pystyisi kukaan. En edes mä itse.

Siksi myös Benjaminin kysymyksen aiheuttamat kyyneleet tulivat mulle yllätyksenä. Ne vyöryivät ylitseni kuin hyökyaalto, joka ei kysynyt lupaa raivatessaan tietään kaiken järjen läpi.

Benjamin näytti ensin säikähtäneeltä, kunnes se mitään sanomatta astui lähemmäs ja kietoi kätensä ympärilleni. Painoin kasvoni vasten sen puvuntakin karheaa kangasta ja yritin kuvitella elämää Oulussa — vapautta, vapautta, vapautta.

Ei se tuntunut vapaudelta, jos jouduin jättämään taakseni ainoan asian, jolla oli merkitystä.

"Ylihuomenna", sanahdin sitten, kun olin saanut tunteeni kuriin. "Mä lähden ylihuomenna."

"Sittenhän meillä on ruhtinaallisesti aikaa", Benjamin sanoi ja koetti naurahtaa, vaikka se jäikin vain puolittaiseksi yritykseksi. Se suukotti otsaani ja irrotti otettaan hakeakseen katsettani.

Sen metsänvihreät silmät, pisamaiset posket ja vahvat kädet olivat olleet kotini niin häviävän pienen hetken ajan, mutta silti ne olivat ainoa koti, jonka tunsin. Ainoa koti, johon olin koskaan halunnut palata.

Se oli kulkenut mun kanssani sen kaiken läpi. Tutkinut tehtaalla tapahtunutta räjähdystä, seisonut sen jälkimainingeissa vierelläni niin järkähtämättä, että olin sen tarjoamasta tuesta ikuisesti kiitollinen. Olin odottanut tältä kesältä enemmän, ei, vähemmän kuin mitä se oli antanut.

Olin odottanut hitaita aamuja, usvaa pelloilla ja auringonlaskun värjäämää taivasta. Olin odottanut päiviä rannalla, kaupan pakastealtaita ja tylsää kesätyötä kahvilassa, jolla kustantaa ensi syksyn opintoja.