Taivaanrannan kyyneleet

30. Luukas

Mä istuin narisevassa kiikussa terassilla ja pitelin tärisevissä käsissäni auringossa hikoilevaa limsatölkkiä. Tärinä ei johtunut jännityksestä, ei ahdistuksesta tai pelosta. Se johtui järkyttävästä energiasta, joka yritti väkisin purkautua lävitseni kuin olisin ollut ukkosenjohdatin.

Tuuli heijasi pihakoivun latvassa ja havisutti kirkkaan vihreitä lehtiä. Aurinko lävisti lehdet, sai valon tanssahtelemaan nurmikolla, ja halusin pakottavasti tuntea sen lämmön sormissani. Nousin kiikusta ja kävelin puun alle.

"Ööö, mitä sä teet?" revin katseeni irti kirkkaan vihreistä lehdistä ja kohdistin katseeni Jessikaan, joka käveli pihan poikki luokseni. Se käveli pitkäksi venähtäneen nurmikon keskellä kuin keijukainen ja hieraisin silmiäni.

Ajatukseni vaihtelivat kiva saada seuraa ja mitä se taas haluaa musta välillä, enkä tiennyt kumpaa mieltä todella olin. Vain muutamaa tuntia aiemmin olin jutellut Jessikan kanssa hallilla, ja nyt se jo seisoi edessäni katseessaan vaativuutta.

"En mä tee mitään", vastasin kysymykseen hetken liian myöhään. "Mitä sä täällä teet?"

Jessika asteli vierelleni koivun alle ja nosti katseensa kohti aurinkoa. Sen poskilla oli pisamia, jotka toivat mieleeni Benjaminin. Se oli kuulostanut puhelimessa niin rikkinäiseltä, että musta tuntui pahalta vieläkin. Koin, että olin kuitenkin vierittänyt pallon sille sanomalla, etten lähtisi, jos se vain pyytäisi mua jäämään.

Se oli totta. Mä en ollut ehkä koskaan elämässäni tarkoittanut mitään niin paljoa. Nyt oli sen päätös pyytää, jos se halusi mun jäävän.

"Eiks Benjin pitänyt mennä pelaamaan jääkiekkoa sen isän kanssa?" Jessika sanoi ja kurotti kättään kohti koivun alimpia oksia.

"Piti", vastasin. "Miten niin?"

Jessika huokaisi. "Olin siinä holleilla, kun näin, että ne lähti kahdestaan johonkin. Ne riiteli aika kovaan ääneen ja Benjamin vaikutti jotenkin säikähtäneeltä."

Mieleeni tulvahti sata eri skenaariota siitä, mitä hallilla olisi voinut tapahtua. Benjamin oli ollut tolaltaan jo meidän puhuessa puhelimessa, joten sen reaktio saattoi olla suuri, vaikka kyseessä olisi ollut pienikin asia. Sen isä oli kuitenkin jotenkin osallinen valmentajan katoamiseen — sen oli pakko olla, ja ajatus sai pelon hiipimään ihollani kuin varkain.

"Mistä ne riiteli?" kysyin.

Jessika kohautti olkiaan muka jotenkin välinpitämättömänä ja repäisi yhden vihreistä lehdistä sormiinsa. Se alkoi repiä siitä pieniä paloja ja sirotteli niitä maahan. "Kuulin vaan, että ne puhui Joelista. En oikeasti viitsinyt salakuunnella enempää, kun sen isä kuulosti niin hirveän vihaiselta."

"Mitä Joelista?" kysyin melkein hätääntyneenä. Tunsin oloni niin helvetin typeräksi, etten tiennyt kuinka päin olla. Tiesin, että Benjaminin isä ja Joel liittyivät kummatkin jotenkin valmentajan katoamiseen, mutta olin silti antanut Benjaminin mennä autiolle hallille isänsä kanssa.

Vaikka mulla oli tunne, ettei Benjaminin isä tekisi pojalleen mitään, en mitenkään voinut olla varma. En tiennyt mitä se oli tehnyt valmentajalle; mitä se pystyisi tekemään Benjaminille, joka osasi olla järjettömän vaativa ja ärsyttävä sille päälle sattuessaan.

"Jessika", sanahdin melkein epätoivoisena. "Mitä ne puhui Joelista?"

Jessika vilkaisi mua ja oli hetken ihan hiljaa. Mun päässäni pyöri vain ajatus siitä, että mun olisi pitänyt heti hallilta lähtiessäni mennä poliisin puheille Jessikalle lähetetty video mukanani. Siinä näkyi Joelin rannekello, aivan niin kuin kahvilan valvontakameranauhoissakin.