Taivaanrannan kyyneleet

31. Benjamin

Isän autossa soi jälleen tutut ysärihitit, jotka takoivat auton kaiuttimia. Olimme kääntyneet kaupungin keskustasta poispäin vievälle maantielle, ja isä oli ajanut yli nopeusrajoitusten jo kahdenkymmenenviiden minuutin ajan.

Mun kämmeneni hikosivat ja pyyhin niitä farkkushortsieni lahkeisiin. Ilmastointi puhalsi viileää ilmaa kasvoilleni, mutta se ei saanut paniikinomaista oloani laantumaan. Auto nieli asfalttia, isä väisteli tien reunassa olevia monttuja ja toisella puolella tietä kasvava kuusimetsä synkkeni synkkenemistään.

"Joko sä kerrot mulle mihin me ollaan menossa?" kysyin ja jouduin yskähtämään saadakseni ääneni kuuluviin. Isä vilkaisi mua ohimennen ja rummutti rattia radiossa soivan biisin tahtiin, aivan kuin olisimme olleet menossa vain pienelle kesälomareissulle.

"Mähän kerroin", se sanoi. "Mennään katsomaan koutsia."

Ajatus oli kammottava. En osannut edes takertua siihen, että olin kuullut isän maksaneen Joelille siitä, että se oli saanut mut näyttämään syylliseltä. Se ei tuntunut miltään tähän verrattuna.

"Joo mä tiedän, mutta missä koutsi on ollut kaiken tän ajan?" kysyin. "Onko se vaan chillannu jossain veneessä sillä aikaa, kun koko kaupunki on miettinyt mihin helvettiin se katosi?"

Isä huokaisi ja käänsi auton pienelle hiekkatielle, joka mutkitteli kuusimetsän läpi. Hiekka rahisi auton renkaissa ja olimme pitkään hiljaa, ennen kuin isä jälleen puhui. "Sinä kyselet liikaa."

Suustani pääsi melkein epäuskoiselta kuulostava tuhahdus ja vedin käteni puuskaan. "Mä voisin kysellä sulta vitusti enemmänkin. Alotetaan vaikka siitä, että miksi helvetissä sä halusit lavastaa sun oman poikasi?"

Isä ei vastannut, sillä tulimme pienen punamultaisen hirsimökin pihaan. Valkoiseksi maalatut ikkunanpielet ponnahtivat silmille muuten niin synkässä maisemassa; tuntui, että mökkiä ympäröivät havupuut olivat vieneet auringonkin mukanaan.

Mä nousin vähän vastahakoisesti autosta ja katsoin, kuinka isä käveli ovelle ja työnsi ikkunalaudalta ottamansa avaimen lukkoon. Ovi aukesi sulavasti ja isä kääntyi katsomaan, että seurasin sitä.

Jos totta puhuttiin, en olisi halunnut astua sisälle mökkiin. Mä en tiennyt mikä mua siellä odottaisi, enkä oikeastaan edes halunnut ottaa siitä selvää.

Jos isä oli ollut valmis lavastamaan mut syylliseksi koutsin katoamiseen, helvetti maksanut siitä Joelille, niin se pystyi ihan mihin tahansa.

Mä olin luottanut isään ennen tätä viidenkymmenenprosentin varmuudella, mutta nyt luottamus lähenteli nollaa. Sillä miehellä oli parempi olla tälle kaikelle jokin helvetin hyvä selitys.

"Ala tulla, Benjamin", isä sanahti, eikä mun auttanut kuin seurata sitä.

Mökki oli sisältä juuri sellainen, jonka olin sen kuvitellutkin olevan. Hirsiseinät olivat paljaat ja kattoparrut oli maalattu tumman ruskeiksi. Lattioilla oli räsymattoja ja ikkunoissa roikkuivat sellaiset kauhean näköiset kukkaverhot, joita äiti olisi vihannut.

"No missä koutsi on?" kysyin ja katselin ympärilleni. Ikkunat näyttivät kuusimetsään ja puiden alla varjossa seisoi pieni varastolta näyttävä rakennus, jonka katto oli painunut kasaan. Ehdin ajatella, että ehkä isä piti koutsia siellä, kun kuulin oven narahduksen.

Sitten koutsi seisoi edessäni yhtä harmaantuneena ja huonovointisen näköisenä kuin aina ennenkin. Sillä oli päällään kulahtanut verkkatakki, jonka hihat se oli käärinyt kyynärtaipeisiin ja sen kädet tärisivät hieman, kun se nojautui ovenpieleen.

"Mitä pirua tämä nyt on, Jukka?" koutsi ärähti. "Sinä lupasit ettei Benjamin saa tietää."

Isä tuhahti hermostuneena ja käveli ympyrää pienessä olohuoneessa. Musta tuntui, että katsoin kaikkea ulkopuolisena. "Kaikki meni suunnitelmien mukaan, kunnes se saatanan Luukas tunki nenänsä tähän."