Taivaanrannan kyyneleet

13. Benjamin

Keltaiseksi maalattu lukiorakennus oli viimeinen paikka, jota kaipasin tai jonne olisin halunnut palata kesken kesäloman. Se piteli sisällään niin monia huonoja muistoja, että sen pääoven avatessani ne tuntuivat tulvahtavan mun kasvoille.

Rehtori oli kuulostanut puhelimessa väsyneeltä, mutta napakalta. Se oli halunnut tavata mut pikimmiten, sillä sillä oli mulle jotain tärkeää asiaa. Mua ei kuitenkaan olisi voinut vähempää kiinnostaa, sillä Luukas oli mulle vihainen ja mä halusin selittää sille aivan kaiken, mutta rehtorin vaativa ääni ei ollut antanut vaihtoehtoja.

Joten seisoin tunkkaisella käytävällä, joka oli niin hiljainen, että kuulin oman hengitykseni ja nostin käteni koputukseen. Kului vain muutama sekunti ja harmaatukkainen, eläkeikää lähestyvä mies tuli avaamaan.

"Hei, Benjamin", mies sanoi ja siirtyi sivuun ovensuusta. "Tule sisään."

Istuin mahonkisen pöydän ääreen ja odotin, että rehtori sulkee oven perässään. Se asteli pöydän toiselle puolelle ja huokaisi raskaasti istuessaan.

"Liittyyks tää jotenkin koutsin katoamiseen?" kysyin ja tuijotin rehtorin pöydällä olevia tavaroita. Ikivanhalta näyttävä tietokone, nippu klemmarilla kiinni olevia papereita ja hopeinen laatta, jossa luki kultaisin kirjaimin Hannu Lahtinen.

En ollut koskaan edes ajatellut rehtorin nimeä, mutta Hannu sopi sille. Se näytti kuolemanväsyneeltä silmäpusseineen ja harmaat hiukset roikkuivat sen päälaella kuivahtaneina. Sen olisi jo varmaan aika jättää ne hommat ja siirtyä vehreimmille laitumille.

"Liittyy ja ei liity", Hannu vastasi. "Kaikkihan nyt siihen liittyy, jos tarkkaan miettii."

Mä en saanut selvää oliko rehtori hermostunut vai vaan normaali itsensä. Se etsi paperipinosta jotain ja löytäessään etsimänsä liu'utti sen eteeni.

"Mikä tää on?" kysyin ja silmäilin paperia sieltä täältä. Se näytti erehdyttävästi työsopimukselta ja tunsin sydämeni jysähtävän jonnekin, jonne se ei kuulunut.

"Kaupunki tarjoaa sinulle työpaikkaa ensi kaudelle", Hannu vastasi. Se etsi jo kynää kynätelineestä. "Toimisit lukion ensimmäistä sekä viimeistä kauttaan pelaavien valmentajana."

Halusin naurahtaa, kysyä mitä helvettiä oli meneillään, mutta en saanut sanaa suustani. En mä ollut koskaan valmentanut, mitä nyt antanut tsemppaavia koppipuheita ennen tärkeitä pelejä.

Ei mulla ollut minkäänlaista kosketuspintaa valmennukseen, sitä paitsi, olisinko joku korvaaja koutsille? Oliko se oikeasti kuollut?

"En mä voi ottaa Petterin paikkaa", sanahdin ja nostin katseeni rehtoriin. Paperi tärisi, kun pitelin sitä sormissani.

Hannu huokaisi ja ojensi mulle lätkäjoukkueen sloganilla varustetun, sinisen kynän. Haukat huutaa. Mikä vitun slogan sekin oli?

"Ajattelisit sitä mahdollisuutena", Hannu sanoi. "Antaisit uutta näkökulmaa aloittavalle joukkueelle ja johdattaisit kolmatta kauttaan pelaavat kohti lukiomestaruutta."

Käänsin katseeni pieneen pitkulaiseen ikkunaan, joka oli korkealla katonrajassa. Se paljasti kaistaleen vaaleansinistä taivasta, jota täplittivät repaleiset pilvet.

Emme olleet voittaneet lukiomestaruutta viime kaudella. En tiedä johtuiko häviö tehtaalla tapahtuneesta räjähdyksestä vai kesken kauden tapahtuneesta kapteeninvaihdoksesta, mutta tappio oli ollut kirvelevä. Osa joukkueesta oli syyttänyt mua, osa kapteenin paikalle astunutta Joelia, joka ei ollut suostunut ottamaan syitä omille niskoilleen.

Eikä häviö Joelin syy ollutkaan, siihen tarvittiin koko joukkuetta, mutta en ollut pystynyt keskittymään muuhun kuin yhteen ajatukseen; mitä jos mä olisin ollut kapteeni? Olisimmeko saaneet nostaa käsivarsillemme sen pahviselta näyttävän pystin, joka oli kulkenut joukkueelta joukkueelle monta kymmentä vuotta?