Taivaanrannan kyyneleet

26. Luukas

Alec soitti, kun olin tullut suihkusta ja makasin kuoleman väsyneenä keskellä parisänkyäni. Matka Ouluun ja takaisin oli ollut turhan pitkä ajettavaksi yhdessä päivässä, mutta isä ei ollut halunnut tuhlata rahaa hotelliin. Olin yrittänyt protestoida, mutta se oli osoittautunut turhaksi.

Vastasin Alecin soittoon väsymyksen karhaisemalla äänelläni ja ennen kuin se ehti edes tervehtiä, oli se jo naurahtanut. Kello oli vähän vaille kaksitoista yöllä, ja oli kulunut melkein kaksikymmentäneljätuntia niiden naurettavasta autopesulamurrosta. Lili oli kertonut mulle asioita sieltä täältä; selittänyt, kuinka ne olivat juosseet vartijoita pakoon pitkin kaupungin autioita katuja, kuinka Eeti ja Alec olivat kadonneet kahdestaan jonnekin kovalevy mukanaan ja kuinka Benjaminista ei ollut kuulunut sen jälkeen, kun se oli käskenyt Liliä juoksemaan karkuun.

Mulle Benjamin oli tekstannut aamuyöstä vain kahdella sanalla, kaikki ok, enkä ollut kuullut pojasta sen jälkeen. Olin kuitenkin niin väsynyt asuntovälittäjien tekopirteistä puheista ja autossa istumisesta, etten edes osannut vaatia vastauksia. Täksi illaksi mulle riitti, että kaikki olivat turvallisesti kotona ja että edes jollain oli mukanaan kovalevy, jota ne olivat menneet hakemaan.

Alec kuitenkin vaati mua piristymään. Sen ääni kuulosti puhelimen läpi karhealta, mutta jotenkin skarpilta ja kuuntelin, kuinka se selitti juosseen Eeti kannoillaan melkein uimarannalle asti. Ne olivat istuneet siellä muutaman tunnin, miettineet piilottavansa kovalevyn uimahuoneen seinähirsien väliin ja lähtevänsä jatkamaan matkaa erillään. Aurinko oli kuitenkin noussut, piirtynyt taivaanrantaan Alecin sanojen mukaan ihan perkeleen hienosti ja asiat olivat alkaneet näyttää vähemmän dramaattisilta.

"Miten meni?" se kysyi sitten, jotenkin pehmeämmin. "Löytykö asunto?"

Nielaisin. Ikävä Benjaminia kohtaan kalvoi rinnassani kuin joku olisi yrittänyt kaivaa reikää sydämeeni, enkä tiennyt, kuinka olisin vastannut Alecille.

Alecille, joka soitti mulle keskellä yötä selittääkseen turhanpäiväisiä asioita, kysyäkseen olinko löytänyt asunnon. Alecille, joka ei ollut Benjamin, mutta joka sai mut tuntemaan itseni vähän vähemmän yksinäiseksi.

"Siellä oli yks tosi kiva", vastasin, ääni kurkkuuni juuttuen. "Siinä oli parveke ja semmonen— semmonen tupakeittiö. Mulla on viikko aikaa miettiä, haluanko mä sen."

Viikko aikaa miettiä, haluanko mä muuttaa Ouluun. Sitä en kuitenkaan sanonut, vaan vedin syvään henkeä. Toivoin, että Alec olisi puhunut jostakin muusta. Puhunut kovalevyn sisällöstä, saanut minut ajattelemaan jotakin muuta kuin edessäni siintävää päätöstä, joka muuttaisi kaiken.

"Joko te katoitte niitä valvontakameran nauhoja?" kysyin ennen kuin Alec oli ehtinyt vastata edellisiin sanoihini.

Alec huokaisi niin, että puhelimen kaiutin särisi. Mä tuijotin huoneeni valkoiseksi maalattua kattoa ja kuvittelin itseni siihen pieneen yksiöön Oulussa. Kuvittelin, miten ostaisin parvekkeelle kesäkukkia ja istuttaisin pieneen purkkiin sitä rönsyilevää kasvia, jonka kellertävät kukinnot olivat mun lempi asiani kesässä.

Kuvittelin itseni kouluun, siihen suureen rakennukseen, joka oli ollut vieläkin hirveämmän näköinen kuin kuvissa. Yritin kuvitella itseni laboratorioon; mietin biomolekyylejä, lääkekehitystä, kaikkea sitä, mistä olin uskaltanut vain haaveilla astuessani lukion ovista edellisessä kotikaupungissani.

"— niitä osia oli oikeasti ihan helvetisti siinä pöydällä", Alec naurahti ja havahduin ajatuksistani siihen, etten ollut kuunnellut lainkaan.

Yritin naurahtaa, mutta se kuulosti vain ontolta tuhahdukselta. Alec hiljeni, sen ääni katosi ja hetken olimme aivan hiljaa.