Mä en ollut ihminen, joka itki. Varsinkaan muiden ihmisten läsnäollessa. Mä säästin kyyneleeni suljettujen ovien taakse, suihkuun, missä mä en tiennyt mitkä olivat vettä ja mitkä kyyneliä.
Nyt mä kuitenkin istuin lapsuudenkotini portailla ja itkin. Nikottelu ei ottanut loppuakseen, vaikka äiti yritti rauhoitella mua sanomalla, että vastapäisessä talossa oli riistakamerat ja, vaikka se laitonta olikin, näki niillä meidän pihaan asti. Me voisimme pyytää naapureilta edellisten öiden videonauhat ja katsoa näkyikö niissä liikettä. Ajatus ei kuitenkaan helpottanut.
Joku kusipää oli jälleen kerran pilannut mun elämäni ja nyt jokainen naapuri näki poliisiautojen sinisinä vilkkuvat valot, kun ne ajoivat meidän pihaan. Mun rakas, sininen Audini oli eristetty poliisin valkealla nauhalla ja takakontissa häärivän tutkijan päällä oli valkoiset, muoviset haalarit.
Mua olisi naurattanut, ellen olisi itkenyt. Kaikki oli niin helvetin absurdia. Ne eivät olleet tunkeneet mua maijan takatilaan luultavasti vain siksi, että mulla ei ollut tahtotilaa lähteä karkuun. Mitä vitun väliä millään oli, jos joku oli koko ajan askeleen edellä?
Takakontissa oli ollut sekalaista tavaraa, mutta ne kaikki olivat olleet ilmiselvästi koutsin. Olin kuullut Jaakkolan puhuvan kotietsinnästä, joka oli tehty koutsin metsänrajassa olevaan kotiin ja jonka aikana oli tajuttu, että sen työhuoneesta puuttui pokaaleja ja ensi kauden strategisia muistiinpanoja.
No, nyt nekin olivat löytyneet. Nimittäin mun autoni takakontista. Kohta koutsi varmaan löytyisi meidän vintiltä hyvävoimaisena ja ruokittuna, mutta erehtymättömän kidnapattuna, ja mä alkaisin epäillä omaa mielenterveyttäni.
Pian mä kuulin äänen, jota olin kaivannut niin paljon, että musta tuntui kuin mun sydän olisi irronnut paikaltaan. Silmäni olivat sumeat kyynelistä ja päässä jyskytti, mutta Luukas se oli.
Luukas riitelemässä Jaakkolan kanssa siitä, saiko se kävellä valkoisten nauhojen ali luokseni.
"Jos sä et nyt päästä mua menemään tästä, niin mä selvitän missä sä asut ja räjäytän vittu vaikka sun postilaatikon."
Jaakkola tukahdutti naurahduksen kämmeneensä, mutta vakavoitui nopeasti. "Tuo oli laiton uhkaus."
"Ihan sama", Luukas sanoi. Sen kädet olivat tiukasti puuskassa ja veistoksellisilla kasvoilla oli määrätietoisen vihainen ilme. Humala oli pehmittänyt kai mun pääni, sillä mua alkoi itkettää vielä enemmän tapa, jolla se vilkuili Jaakkolasta muhun. Sillä oli kiire mun luokseni.
"Sanoin Benjaminille, että sä voisit hakea poliisiammattikorkeakouluun. Virkaintoa ainakin riittäisi", Jaakkola sanoi.
"Joo, niinpä", Luukas sanoi. "Suokaa anteeksi."
Sen sanottuaan se käveli kylmänviileästi Jaakkolan ohi, nosti valkoisia nauhoja päästäkseen niiden ali ja tuli luokseni. Kohtasin sen puolivälissä matkaa ja tunsin sydämeni jälleen rinnassani, kun se kietoi kätensä ympärilleni.
Mun hengitykseni oli pelkkää epätasaista haukkomista ja Luukas hieroi mun selkää pyörivin liikkein. Se tuoksui kahvilta ja joltain raikkaalta, kodilta.
"Shh, kaikki järjestyy", se kuiskasi. "Ei oo mitään hätää."
"Anteeksi", sanahdin vasten sen kaulaa. "Anna anteeksi, Luukas, mä en tiennyt miksi mä kirjoitin nimeni siihen paperiin. Annathan sä anteeksi? Mä lähden sun kanssa ihan mihin vaan, kunhan sä vaan annat mulle anteeksi ja—"
"Hei", Luukas keskeytti ja kehysti kasvoni käsillään. Sen sormet olivat viileät, peukalot painuivat poskipäilleni ja mua itketti vain koko ajan enemmän. "Me ehditään miettiä näitä asioita myöhemminkin."
أنت تقرأ
Taivaanrannan kyyneleet
أدب المراهقينPuoli vuotta räjähdyksestä. Puoli vuotta räjähdysherkkää suhdetta. Benjaminilla ja Luukaksella on viimein aikaa parisuhteelleen. On välivuosi, töitä, tulevaisuudensuunnitelmia. Kun paikallisen jääkiekkojoukkueen valmentaja katoaa mystisesti, täyty...
