Taivaanrannan kyyneleet

15. Benjamin

Viikon päästä työsopimuksen allekirjoittamisesta heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Päivään, jota mä en ollut odottanut yhtään.

Keittiössä tuoksui tuoreilta leivonnaisilta, kun kävelin alakertaan kahvin toivossa. Äidillä oli päällään keltainen essu ja se vahti uunia, kun istuin keittiönpöydän ääreen. Puolillaan oleva kahvipannu kutsui nimeäni.

"Huomenta, kultaseni", äiti sanoi ja puhalteli silmiensä eteen valahtaneita etuhiuksiaan. "Soitin Luukakselle."

Puristin kahvimukia sormissani ja tukahdutin huokauksen. Oli aivan liian aikaista sille kaikelle, joka äidin katseessa velloi. "Ai soitit?"

Äiti katsoi mua kuin olisin idiootti. "Totta kai soitin. On sun juhlapäivä ja mä tarvitsen apua."

Mä en halunnut juhlia. En oikeasti halunnut. Se oli viimeisin asia, joka mua kiinnosti juuri nyt. Mä en ollut puhunut Luukaksen kanssa sen kahvilakeskustelun jälkeen, sillä se ei ollut vastannut mun soittoihini. Ensimmäiset kolme päivää mä olin jaksanut yrittää, mutta tajusin kyllä milloin mua ei kaivattu.

En osannut olla Luukakselle edes vihainen. Se oli sentään vastannut äidille, vaikka se tosiasia vähän kirpaisikin. Vihainen mä en kuitenkaan ollut.

Sillä oli töitä, omia tulevaisuuteen liittyviä huolia ja nyt vielä huoli siitä, mitä kamalia asioita olin tehnyt menneisyydessäni. Vaikka viikko hiljaiseloa tuntui melkein sietämättömän pitkältä ajalta, mä myös tajusin sitä. Oikeasti tajusin.

Sen kengissä mä olisin tarvinnut ihan yhtä kauan aikaa ajatella, ilman mitään häiriötekijöitä.

"No mitä se sanoi?" kysyin ja raavin päätäni. Kello oli puoli yhdeksän, ja kahdeksan tunnin kuluttua talossa olisi luultavasti jokainen sukulaiseni ja elämästäni kiinnostunut kaupunkilainen. Mitä helvettiä laittaisin päälleni? Puvunko?

"Se tulee luultavasti ihan pian", äiti vastasi. "Se käy leipomon kautta hakemassa ne valmiit kakut, jotka tilasin."

Katsahdin merkitsevästi keittiöpyyhkeen alla oleviin korvapuusteihin ja äiti irvisti. "Mitäs noi sitten on?"

"No luuletko sä, että mä alan kaiken tekemään itse?" äiti sanoi. "Nää korvapuustit on ainoa mihin mä pystyn ja nämäkin tein siksi, ettei tätisi taas ala saarnaamaan miten laiska mä olen."

Muistin elävästi mun rippijuhlia seuranneen kiivaan keskustelun, jossa täti oli kutsunut äitiä laiskaksi, moderniksi äidiksi. Se oli tehnyt harvinaisen selväksi ettei voileipäkakkua kannattanut tilata valmiina, kun sen tekisi itse kymmeniä euroja halvemmalla. Musta tuntui, ettei tädin mielipidettä saisi muutettua pellillisellä korvapuusteja.

"Mitä mä laitan päälle?" kysyin sitten ja haroin taas liian pitkiksi kasvaneita hiuksiani. Ne roikkuivat koko ajan silmillä ja ne pysyisivät taakse sliipattuina luultavasti vain minuutteja.

"Sen liituraitaisen kauluspaidan ja puvunhousut", äiti sanoi. "Luukas saa laittaa hiuksesi."

Nyökkäsin kohtalooni alistuneena. En odottanut iltaa yhtään. Mä en halunnut tavata uteliaita sukulaisiani, joita kiinnosti vain lätkäharrastukseni ja se, olinko jo hankkinut tyttöystävän.

Nyt mun pitäisi tulla hienovaraisesti kaapista ja esitellä ne mun poikaystävälleni, jolle en ollut puhunut viimeiseen viikkoon. Jotenkin mun pitäisi kaiken tiimellyksen keskellä myös kertoa Luukakselle työsopimuksesta ja siitä, että olin juurtunut kaupunkiin ainakin seuraavan kauden ajaksi. Ilta kuulosti katastrofilta.

x

Luukaksen saapumisen jälkeen äiti oli pistänyt ranttaliksi. Se ripusti eteisen seinälle pätkän juuttinarua, johon kiinnitti lapsuuskuviani pyykkipojilla. Virityksen alle, lipaston päälle aseteltiin tuore liljakimppu, ylioppilastodistukseni sekä -lakkini.