Taivaanrannan kyyneleet

14. Luukas

Isä leikkasi pihatien varressa kasvavia tuijia, kun kävelin pihaan. Se heilutti mulle melkein innokkaan näköisesti kättään ja jatkoi sitten puuhasteluaan. En ollut käynyt kotona kuin ohimennen viimeisen kuukauden aikana, enkä oikeastaan ollut edes kaivannut sinne.

Sen jälkeen kun me oltiin viime vuonna muutettu kaupunkiin ja siihen loivan rinteen päällä seisovaan lasiunelmaan, en ollut tuntenut itseäni kotoisaksi. Mun huone oli kolkko, jotenkin tyhjä, ja kodin käytävät kaikuivat huolimatta siitä, kuinka monta taulua äiti seiniin kiinnitti.

Keittiössä mua odotti vastaleivottuja keksejä ja pikkusiskoni Lili, joka istui keittiönpöydässä jalat penkille nostettuina. Sillä oli musta bändipaita ja repaleiset sukkahousut, mustat hiukset oli tupeerattu pehkoksi ja silmät reunustettu kajaalilla. Se näytti jopa vähän pelottavalta.

"Kato suakin näkee", se sanoi ja veti tarjoiluvatia lähemmäs itseään. Se uhkui sellaista täysi-ikää lähestyvän kapinaa, joka täytti huoneen sen astuessa sisään, mutta todellisuudessa se oli pehmeä kotihiiri. Vastaleivotut keksit ehkä kertoivat sen todellisesta luonteesta.

"Sori, kun en oo käyny useammin", huokaisin ja istuin sitä vastapäätä. Äiti oli ostanut keittiöön uuden valaisimen ja kiitin luojaa siitä, etten ollut näkemässä kuka sen oli kiinnittänyt korkeaan, paneloituun kattoon.

"Ei mitään", Lili vastasi ja virnisti. "Kyllä mäkin tiedän missä Benkku asuu, enkä oo käynyt."

Katsoin siskoani ja tunsin haikeuden, joka täytti mieleni tahtomattani. Se oli ollut mulle äärettömän läheinen ennen muuttoa, mutta täällä tiellemme oli tullut sata erilaista asiaa, jotka ajoivat meitä kauemmaksi toisistamme. Vihasin sitä, sillä Lili tuli hyvin toimeen myös Benjaminin kanssa.

Ne olivat mun elämäni tärkeimmät ihmiset ja musta tuntui, että heidän seurassaan mun oli kaikista parhain olla. Paitsi nyt.

Nyt mun ei ollut hyvä kenenkään kanssa.

Lili katseli mua tummien kulmiensa alta mietteliään näköisenä, yritti kai porata katseellaan reikää sieluuni. Tiesin, että se yritti saada selkoa siitä, mitä mun päässäni liikkui.

Nappasin itselleni vielä keskeltä lämpimän keksin ja katkaisin sen kahtia. Lili mutusteli omaansa ja heilutteli etusormeaan kuin puheenvuoroa pyytäen.

"Mun pettämätön pikkusiskon vaisto sanoo, että sulla on jotain mielenpäällä", se sanoi ja nojautui lähemmäs. "Kerro tai mä kerron iskälle, että se olit sinä joka hajotti sen vitun ruman perintövaasin."

Irvistin muistolle tahtomattani. Vaaleansininen vaasi oli saatu perintönä edesmenneeltä isomummolta ja se oli ollut isälle tärkeä. Mä olin ollut neljätoista, kun jonkun typerän vedon seurauksena olin potkaissut sitä jalkapallolla. Lili oli ottanut urheasti syyt niskoilleen, eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin luvannut antaa sille mun synttärilahjarahat. Helvetti sataviisikymppiä siitä vaasista, joka näytti kirpparilta ostetulta.

"Kai mulla nyt saa olla huonoja päiviä", sanahdin ja olin ottamassa uutta keksiä, mutta Lili vetäisi tarjoiluvatia kauemmas.

"Totta kai saa", se sanoi. "Mutta sulla on päiväkausia vangittuna ollut poikaystävä, joten sun kaikki ongelmat on suurempia kuin muilla."

Mun teki mieli pyöräyttää silmät ulos kuopista, mutta toisaalta Lili oli ihan oikeassa. En voisi vain padota viime päivien tapahtumia sisälleni ja olla koskaan puhumatta niistä.

"Okei", sanahdin kohtalooni alistuneena. "Kuinka kauan sulla on aikaa?"

Lili heilutti kättään kehottaakseen mua jatkamaan ja vedin syvään henkeä. Sitten kerroin kaiken.