Taivaanrannan kyyneleet

33. Benjamin

Kaksi viikkoa myöhemmin

Katselin, kuinka aallot löivät laiskasti rantakallioon ja maalasivat siihen pehmeitä kuvioitaan. Jossain kirkui lokki ja sen varjo häilyi uhkaavasti yläpuolellani.

Tunsin Luukaksen läsnäolon ennen kuin kuulin sen askeleet tai tunsin lämpimiä sormia, joilla se hipaisi olkapäätäni. Mä käännyin katsomaan, kun se istahti viereeni ja suoristi ruskettuneet jalkansa lämpimälle kalliolle.

Sillä oli päällään keltainen teeppari, jonka tunnistin omakseni. Paita oli sille liian iso ja kaulus paljasti sen solisluut, joiden kaaret ja laaksot olin tutkinut huulillani satoja kertoja. Ajatus vetäisi sydänalani kireäksi, sai sen pamppailemaan tavalla, joka lähetti kipusignaaleja kaikkialle kehooni.

Kipu oli kuitenkin henkistä. Se tuntui painona rinnassa, sillä tiesin, miksi olimme kalliolla juuri nyt. Näin sen Luukaksen pehmeässä hymyssä, sen luisevissa sormissa, joilla se piirteli ympyröitä kallion röpelöiseen pintaan.

"Moi", se sanoi sitten, pehmeästi, noin vain. Heitti tervehdyksen ilmoille ja naurahti tuhahtaen.

"Moi", vastasin ja hymyilin. "Mitä sulle kuuluu?"

"Ihan hyvää", Luukas sanoi ja huokaisi. Nyökkäsin, ja keskitin katseeni jälleen maisemaan edessämme.

Kallio vietti loivasti järveen, ja ympärillämme kasvavat männyt tekivät paikasta suojaisan. Vastarannalta kaikuvat äänet katosivat jonnekin ja saapuivat luoksemme pelkkinä kuiskauksina; muistoina siitä, että emme olleet kahdestaan.

Emme olleet puhuneet sen illan jälkeen mitään. Olin ajanut isän maasturin lähikaupan parkkipaikalle ja kävellyt kotiin muistamatta matkasta mitään. Äiti oli tyypilliseen tapaansa jo kuullut kaiken, ja vietin yön sen syleilyssä hälytysajoneuvojen sireenit korvissani.

Faija oli otettu kiinni, samoin Joelin isä. Enempää en tiennyt, saatikka halunnut tietää.

"Mitä sulle kuuluu?" Luukas kysyi ja palautti ajatukseni siihen hetkeen. Aurinko lämmitti selkääni ja pusersin itsestäni huokauksen.

Olimme pitäneet kiinni tauosta, jonka Luukas oli halunnut pitää. Kahden viikon ajan olin kierrellyt kaukaa paikat, joissa tiesin Luukaksen viettävän aikaa. Olin nähnyt sen kolmesti kaupassa ja nauranut sen ilmeille, joita se oli tehnyt mulle käytävän toisesta päästä.

Nyt tunsin meidän olevan tienristeyksessä.

"Mulla oli sua ikävä", sanahdin, koska en mä ollut koskaan osannut olla vahva Luukaksen edessä. Se kuori oli murtunut mun yltäni jo aikoja sitten, enkä mä koskaan halunnut piiloutua niiden jäänsinisten silmien katseelta.

Luukas naurahti. "Niin mullakin oli sua."

Tunsin itseni typeräksi teiniksi katsellessani Luukaksen hymyileviä kasvoja. Se näytti rennolta, jotenkin lempeältä, mutta sen silmissä oli jotain, joka kertoi syvemmästä myrskystä.

Kyse oli lopulta vain siitä, kuka uskaltaisi ottaa asian ensimmäisenä puheeksi.

"Mä näin Joelin eilen", se sanoi sitten. "Se tuli hakemaan Liliä, mutta Lili ei halunnut lähteä sen mukaan."

"Onks ne yhdessä?" kysyin ja katselin kalliolla kipittävää muurahaista. Sillä näytti olevan kiire jonnekin, ehkä joku odotti sen apua jossain.

"Niillä oli kuulemma jotain säätöä", Luukas sanoi. "Lili on Joelille ihan helvetin vihanen, kun se pyöritti tätä kaikkea Lilin selän takana."

Tiesin Lilin osaavan olla pitkävihainen ja piikittelevä, mutta en osannut tuntea Joelia kohtaan minkäänlaista sympatiaa. Se oli tiennyt faijan suunnitelmista koko ajan ja onnistunut silti vedättämään muakin.