Taivaanrannan kyyneleet

4. Luukas

Lyijykynän rahina paperia vasten oli ääni, joka sai hartiani rentoutumaan. Hengitin lyijyn tuoksua ja annoin tunteideni virrata minusta kynään ja kynästä paperiin.

Mä en ollut pitkään aikaan osannut piirtää muuta kuin Benjaminin pehmeitä piirteitä. Sen pisamaisia poskia ja kullankeltaisia hiuksia, pyöreää nenänpäätä ja olemusta, joka toi mieleen ainoastaan kultaisennoutajan.

Nytkin paperille ilmestyi kuin väkisin pisamaposkinen poika, joka ei ollut tullut omaan kotiinsa yöksi, vaikka olin odottanut. Se ei ollut edes ilmoittanut missä oli yönsä viettänyt.

Laskin kynän käsistäni ja annoin katseeni kiertää Benjaminin yksiön keittiössä. Se oli moderni hopeisine kodinkoneineen ja mustine keittiönkaappeineen.

Ainoa väripilkku keittiössä olivat sen Smegin hehkuvan punaiset kahvinkeitin ja leivänpaahdin. Muistin, mitä se oli sanonut avatessaan niitä pahveistaan; mä oon vittu aikuinen, tajuutsä Luukas!

Mä en tiennyt mistä se oli ollut eniten innoissaan, kodinkoneista vai vapauden tunteesta.

Sittemmin innostus oli muuttunut myös ahdistukseksi ja stressiksi. Se oli tajunnut joutuvansa maksamaan kaiken omasta pussistaan, sähkölaskusta aina ruokaostoksiin.

Lopulta kaikki oli johtanut stressiin myös tulevaisuudesta, siitä, mitä se halusi kesän jälkeen tehdä. Töitä? Ehkä pelata vielä yhden kauden lätkää ja katsoa, mihin asti taidot riittivät?

Musta tuntui, että Benjamin oli valunut mun otteestani koko ajan vain kauemmas aivan kuin me oltaisiin istuttu kahdessa eri veneessä, joita aallot veivät vastakkaisiin suuntiin. Mulla oli suuri palo jos ei muuta, niin ainakin sitä kohtaan, että lähtisin kaupungista.

Benjamin ei ollut kertonut halusiko se jäädä.

Löin huokaisten luonnosvihkoni kannen kiinni ja sulloin sen penaalin seuraksi vaaleaan kangaskassiin. Nousin keittiönpöydästä ja lähdin kohti eteistä, kun avain sitten rapisi lukossa.

Jäin odottamaan keskelle olohuonetta. Benjaminilla kesti hetki, ennen kuin se ilmestyi olohuoneesta eteeni. Se tuntui säikähtävän mun läsnäoloa ja mietin, oliko siltä todella mennyt ohi mun tennarit eteisen nurkassa.

"Moi", se henkäisi jotenkin pienen kuuloisena. Tervehdin sitä takaisin osaamatta katsoa sitä silmiin ja kävelin sen ohi eteiseen. Nappasin lipaston päältä mun avaimet, joissa oli yksi Benjaminin yksiöönkin.

"Joko sä oot lähdössä?" se kysyi ja nojasi vasten ovenkarmia.

"Sä et tullut yöksi kotiin, joten—"

Sana kotiin lipsahti huuliltani vahingossa ja jäi leijumaan eteisen painostavaan ilmaan. Ei tämä mun kotini ollut. Ainakaan vielä.

"Äiti järjestää mulle juhlat", Benjamin sanoi, eikä huomioinut mun sanojani. Se astui askeleen eteenpäin ennen kuin jatkoi. "Ylioppilasjuhlat."

Otin askeleen kohti ovea. Musta tuntui, että olisin tanssahdellut käärmeiden ympärillä ja mun piti varoa jokaista askeltani. "Sähän et halunnut juhlia."

"Ei se kysynyt mun mielipidettä."

En osannut sanoa mitään. Purin huultani ja mietin, antaisinko olla. Antaisinko vain olla niin kuin monta kertaa aiemminkin.

"Mun pitää mennä", sanahdin. Musta tuntui pahalta ettei Benjamin ollut kertonut mulle missä oli viettänyt yönsä. Tuskin muualla kuin äitinsä luona, mutta sen puhumattomuus ärsytti.

Musta oli jo pitkään tuntunut, että olin sille näkymätön, enkä mä pitänyt siitä tunteesta.

"Ai", Benjamin sanoi. "Mihin sä menet?"