Taivaanrannan kyyneleet

21. Benjamin

Luukas oli kai herännyt väärällä jalalla, sillä se oli aivan helvetin hermostunut heti, kun sai silmänsä auki. Mä en ollut sanonut sille ensimmäiseen tuntiin mitään, työntänyt vain täysiä kahvikuppeja nenän eteen ja toivonut, että kofeiini korjaa vauriot, joita mä en pystynyt.

Se oli ilmiselvästi kireä. Kuin tiukaksi vedetty lanka, joka soi, kun sitä näpäyttää. Paitsi että Luukas ei soinut. Se vain huokaili ja huokaili, ja sai mut tuntemaan, että olin väärässä paikassa väärään aikaan.

Kun sitä kaikkea oli jatkunut niin kauan, että mun pää tuntui räjähtävän, istutin sen alas harmaalle divaanisohvalle ja puuskahdin. "Mikä vittu sulla on?"

Luukas räpäytti silmiään kuin pöllämystynyt linnunpoikanen, kunnes ryppy ilmestyi sen kulmien väliin ihan yhtä syvänä kuin aiemminkin. "No ei vittu mikään."

"No voitko sitten lopettaa ton vitun ärsyttävän huokailun?" pyysin. "Aivot räjähtää."

"Voitko sä lopettaa sanomasta jokaseen vitun lauseeseen vittu, jooko?" Luukas sanoi ja mua olisi naurattanut, jos vieressäni istuva poika olisi ollut vähän vähemmän kuin vihainen ampiainen.

"Sori", sanoin ja vedin harmaan hupparin hihat sormieni suojaksi. Asunnossa oli kylmä, jotenkin kolkkoa verrattuna äidin talon lämpöön. "Mut oikeasti, kulta. Sä voit puhua mulle ihan mistä vaan."

Luukaksen katse napsahti muhun sillä samalla hetkellä, kun sana kulta vyöryi huuliltani. Hetken se näytti melkein pahoinvoivalta ja näin sen silmissä kaiken tuskan, kaiken pelon, mitä pieneen ihmiseen ikinä mahtui.

"Joo, mä vaan... mä tarviin aikaa", se sanoi ja nielaisi jotenkin vaikeana. Sen sormet repivät kynsinauhoja, mitä se ei ollut koskaan ennen tehnyt ja valtameri vyöryi välillemme pauhuten jälleen. Olinko menettämässä otettani?

"Sä tarviit koko ajan vaan aikaa", sanahdin, sillä muhun sattui. Miksei Luukas vittu tajunnut, kuinka muhun sattui se etäisyys? "Ensin sä tarvitsit aikaa, kun Eeti kertoi mun menneisyydestä. Sitten sen takia, että otin valmennuspestin vastaan. Minkä takia nyt?"

Luukas hieroi ohimoitaan. Sen syvän musta tukka valahti sen kasvojen eteen, kun se lepuutti päätään käsissään. Mua palelsi.

"En mä haluu riidellä", se sanoi.

"En mäkään halua", vastasin. "Mutta mä en jaksa tätä enää kauaa. Sä sanoit, että kaikki selviää kyllä, mutta miksi musta ei tunnu siltä?"

"Ehkä sun olis pitänyt miettiä sitä ennen kuin teit elämässäsi niin helvetin tyhmiä valintoja", Luukas mutisi ja mun teki mieli pyytää sitä toistamaan. Sen sanat tuntuivat märältä rätiltä vasten kasvoja. "Jos sä olisit itse kertonut, mitä oot tehnyt omaa egoasi pönkittääkses yläasteella, niin me ei oltaisi tässä."

Tuijotin Luukasta. Tiesin sen osaavan olla vaativa, sanavalmis, joskus vähän piilovittuileva, mutta en ollut koskaan ajatellut, että se osaisi olla niin ilkeä. Tätäkö se oli miettinyt koko yön?

"Eli sun mielestä koko mun tulevaisuuden voi kaataa kaivoon, koska mä oon tehnyt menneisyydessäni virheitä. Niinkö?" sanahdin ja vihasin, kuinka ääneni värisi. "Että mä oon kokonaan mätä, koska yläasteen ryhmäpaineessa halusin olla paras ja se, jota kaikki rakastaa?"

Luukas melkein säpsähti sanojani, mutta se ei vieläkään katsonut mua silmiin. Enkä mä olisi halunnutkaan, että se katsoo. En kestäisi nähdä niissä mitään, mikä viittaisi vihaan. "En mä tarkottanu sitä noin."

"No miten sä sitten tarkotit?" kysyin. "Saanko muistuttaa, että sä itse ilmiannoit oman ystäväsi, joka istuu tälläkin hetkellä jossain vitun nuorisovankilassa, koska sä halusit niin tulenpalavasti selvittää sen tehdasräjähdyksen. Katso peiliin ja kysy sitten, kuka ajattelee vaan omaa egoaan."