Taivaanrannan kyyneleet

3. Benjamin

Vintillä oli yllättävän siistiä, vaikkakin pölyistä. Pienestä ikkunasta kajastavassa valonsäteessä leijui pölyhiukkasia, ja äiti huitoi kädellään ilmaa kävellessään peremmälle.

Se hyppelehti lattialle jääneiden laatikoiden yli kohti perimmäistä nurkkaa, missä oli vaalean ruskea senkki. Mä muistin senkin olleen pitkään mummon ja papan olohuoneessa, mutta jostain syystä se oli jossain vaiheessa kannettu meidän vintille pölyyntymään.

Sinkin ovet aukesivat vaikeasti narahtaen ja äiti kyykistyi katsomaan, mitä se oli kätkenyt sisäänsä.

"Mitä sä etsitkään?" kysyin ja kyykistyin äidin vierelle. Se veti sinkin sisältä kaksi paksua valokuva-albumia ja antoi toisen niistä mulle.

"Haluan pitää sinulle ne valmistujaiset, vaikka kuinka kielsit", se sanahti. Sen kasvoille nousi saman tien lempeä virne, kun se avasi toisen albumeista. "Katso nyt miten söpö olit."

"Eiiii", marisin. "Mähän sanoin, että en haluu mitään juhlia."

Äiti katsoi mua tiukasti silmiin ja mun teki mieli tampata jalkoja lattiaan kuin mikäkin viisivuotias lapsi.

"Minun ainoa lapseni sai ylioppilaslakin, joten totta helvetissä me pidetään juhlat", äiti sanahti. Sen kasvoilla oli ilme, jonka olin tottunut näkemään samankaltaisissa tilanteissa.

Ilme, joka kertoi, ettei mun kannattanut edes yrittää sanoa sille vastaan. Se halusi pitää juhlat, joten se pitäisi mulle juhlat.

Äiti katseli vanhoja valokuvia hymy huulillaan. Oli kaksivuotias Benjamin keinumassa, seitsemänvuotias lähdössä ykkösluokalle ja kaksitoistavuotias ensimmäisissä lätkäotteluissaan. Äiti oli kuvannut kaiken.

Albumin sivuilla, jokaisen ikäluokan kohdalla oli kuitenkin tyhjiä kohtia.

"Mihin sieltä on kadonnu kuvia?" kysyin äidiltä, joka sulki albumin ja nousi huokaisten ylös.

"Ne ovat sun isälläsi", se vastasi ja sulki senkin ovet.

Mun oli pakko naurahtaa. "Ai sitä sittenkin kiinnostaa sen ainoa lapsi."

Äiti seisahtui eteeni. Se tarkkaili mun kasvoja, enkä saanut selvää sen tunnetilasta. Me ei koskaan puhuttu isästä.

"Totta kai sitä kiinnostaa", äiti sanoi. Se nosti kätensä mun olkapäälle ja hymyili surumielisesti.

"Sitä on aika vaikea uskoa."

"Isäsi lähtö ei johtunut susta, Benjamin", äiti sanahti. "Se vaan... se olisi tukahtunut täällä."

x

Alakerrassa äiti meni laittamaan ruokaa, mä kävelin talon läpi takapihalle. Aurinko oli lämmittänyt tummanruskeaksi lakatut terassilankut melkein polttavan kuumiksi ja istuessani rustiikkiseen pallotuoliin oli mun pakko ristiä jalat alleni. Tuoli lähti heijaamaan edes takaisin ja kääntyi lopulta niin, että näin vain kotitalon vaaleaksi maalatun pinnan.

Äiti oli pyytänyt mua etsimään albumeista suloisia kuvia musta, sillä se halusi tehdä juhliini jonkun helvetin valokuvaköynnöksen.

Mä en olisi halunnut mitään juhlia, sillä vihasin sukulaisiani. Ne kyselivät turhia, halusivat tietää kaiken mun rakkauselämästäni ja siitä, miten jääkiekko sujui.

Nyt mulla oli rakkauselämä, muttei jääkiekkoa, enkä mä tiennyt miten olisin osannut puhua Luukaksesta.

Avasin toisen albumeista ja aloin selata kuvia vauvavuosiltani. Olin ollut iloinen, pyöreäposkinen tyyppi, joka oli rakastanut istua keittiönpöydällä katsomassa, kun äiti laittoi ruokaa. Olin ollut sen seurana keittiössä jokaikinen päivä.