Taivaanrannan kyyneleet

32. Luukas

Mä en ehtinyt laittaa Joelin pihassa kuin peruutusvaihteen päälle, kun joku ajoi suurella, elegantilla maasturilla niin lähelle äidin Skodan kylkeä, että hirvitti.

Etupenkillä istuva Jessika ehti huokaista vain puolittain, kun erittäin vauhkoontunut, mutta jotenkin hirvittävän viehättävän näköinen Benjamin juoksi kohti omakotitalon raollaan olevaa etuovea.

Sen kullankeltaiset hiukset olivat karanneet sen kasvoille ja sen askelissa oli niin suurta määrätietoisuutta, että mä vain tuijotin sen perään sanattomana. Tunsin liimautuneeni auton viileään nahkapenkkiin, enkä saanut itseäni liikuttamaan edes sormeani.

Joel näytti melkein kauhistuneelta nähdessään Benjaminin, ja musta taas tuntui, että katselin kohti tikittävää aikapommia. Jääkiekkopaitaan hukkuva Lili yritti pysäyttää Benjaminin vihaiset askeleet, mutta poika siirsi Lilin vain hellästi syrjään, kunnes jatkoi matkaansa.

"Vittu mä vihaan sua, saatanan kusipää!" Benjamin huusi Joelille, joka seisoi kiviportaiden yläpäässä kuin pelokas kuninkaallinen. Talo näytti naapuritalojen vieressä melkein naurettavan suurelta, enkä ymmärtänyt mihin kolmihenkinen perhe tarvitsi niin montaa neliötä.

Ehkä talo kätki sisälleen jäähallin ja sille ruosteen väriselle kissalle oli oma huone, mistä mä tiesin.

"Se oli jo tiedossa", Joel vastasi muutaman sekunnin liian myöhään, sillä sen vastaus kuulosti koomiselta. "Haluatko takasin putkaan?"

Sain vihdoin itseeni liikettä, kun Benjamin päästi ilmoille yhtäkkiä itkuiselta kuulostavan naurahduksen. Joel taikoi kasvoilleen ylimielisen ilmeen huomattuaan muutoksen Benjaminin tunnetilassa ja pelkäsin sen alkavan ruoskia poikaa sanoillaan.

Benjamin kuitenkin ehti ensin. Sen itkuiset syytökset ja reunoiltaan haparoivat, ilmaan tippuvat lauseet olivat sekavia; se huitoi vimmatusti käsillään tehostaakseen sanojaan, ja näytti niin helvetin surkealta, että mun oli pakko tarttua sitä käsivarsista.

Se käänsi kuin transsista tippuen katseensa muhun ja nostin käteni sen kyynelistä kosteille poskille. "Hei, muru, rauhoitu. Mitä on tapahtunut?"

Benjamin hengitti hetken syvään, melkein haukkoen ja alkoi jälleen selittää. Sen ääni kuulosti heiveröiseltä, jotenkin pieneltä, ja tunsin Jessikan sekä Lilin odottavat katseet itsessäni.

Benjamin selitti valmentajastaan, isästään, vitun isosta rahamäärästä, joka oli luvattu joukkueen lukiomestaruudesta, ja jolla ostaisi veneen tai auton tai yksiön tai mitä tahansa, mutta jonka tiellä Benjamin oli kaupunginjohtajan mielestä seissyt, enkä mä ymmärtänyt yhtään. Sen sanat tippuivat väliimme kuin rynnäkkökiväärin laukaukset, enkä saanut kiinni mistään.

"Siis mitä?" keskeytin sen rönsyilevän lauseen ja sanat kuolivat sen huulille juuri, kun se oli selittämässä valmentajan hakkaavasta yskästä, joka oli kuulostanut pahalta. "Jarkko siis todella maksoi Joelille, että se lavastaa sut syylliseksi koutsin katoamiseen?"

"Ei mun ollut tarkoitus lavastaa yhtään ketään", Joel sanoi ja astui askeleen alemmas viileillä kiviportailla. "Mun piti vain pelotella Benjaminia. Sen faija antoi mulle rahaa niin paljon, että—"

"Kaupunginjohtaja, sun isäsi siis ajatteli, että Benji on jonkun vitun rahasumman tiellä ja näin ollen ansaitsee maineen murhaajana, niinkö?" sanahdin. "Miten helvetin itsekkäitä teidän täytyy olla, että te pilaatte toisen tulevaisuuden jonkin sellaisen asian takia, jolla ei ole mitään merkitystä? Se vitun lukiomestaruuden pokaalihan on joku pahvinen kasa—"

"Se on kulkenut lukioilta toisille jo—"

"— ja sellaisen pystyisi askartelemaan helvetti ekaluokkalainen", tuhahdin keskeyttämättä puhettani. "Miksi te ette vain voineet keksiä jotain muuta keinoa?"