Taivaanrannan kyyneleet

10. Luukas

Tuntui maailman ihanimmalta asialta herätä Benjamin Tammilehto vierellään ja katsella sen pisamaisia poskia, joihin ikkunanraosta loistava auringonvalo juuri ja juuri ylsi.

Mä olin ollut siitä erossa tasan neljä päivää, mutta ne päivät olivat tuntuneet viikoilta. Niiden aikana olin jopa unohtanut, että mun oli tarkoitus olla sille vihainen.

Olin tietoinen välillämme vellovista kysymyksistä, joita kumpikaan ei halunnut kysyä. Välivuoden jälkeinen aika oli meille kuin punainen vaate, jota ei haluttu nostaa esiin, mutta haittasiko se?

Oliko niin hirveää elää yksi kesä epätietoisuudessa? Pystyisinkö olemaan onnellinen yhden kesän ajan, vaikka tulevaisuutemme häämöttikin horisontissa pelottavana, mustana ja täynnä kysymysmerkkejä?

Vastaus oli kyllä.

Tämän kesän mä olisin onnellinen, lakkaisin miettimästä omaa tai Benjaminin tulevaisuutta. Lakkaisin miettimästä, olisimmeko yhdessä vuoden tai kahdenkymmenen päästä.

Eläisin hetkessä. Ja ehkä vähän mä yrittäisin nuuskia, mihin helvettiin valmentaja oli kadonnut.

x

Oli vielä niin aikaista, että katujen yllä oli aamun viileä usva ja nurmikko oli varpaideni alla kostea. Benjamin istui vierasmajan terassilla päällään jääkiekkojoukkueen logolla varustettu huppari ja käsissään suurin mahdollinen muki kahvia.

Sen vaaleat hiukset oli suloisesti sotkussa ja sen leukoja repi haukotus. Mä istuin sen viereen ja nojauduin vasten sen olkapäätä.

"Huomenta", mutisin lähinnä kahvimukiini ja Benjamin toisti tervehdykseni pehmeästi. Musta tuntui, että me oltiin ainoat hereillä koko kaupungissa.

"Tiiätsä mitä mä pohdin", aloitin. Benjamin hymähti jotain kysyvän kuuloista ja vedin syvään henkeä. Ei mua pelottanut puhua asioista Benjaminin seurassa, mutta se oli juuri kokenut jotain todella nöyryyttävää, enkä halunnut heti hyökätä sen päälle selityksineni.

Halusin kuitenkin tehdä sille selväksi, etten mä ollut enää vihainen. Etten mä oikeastaan ollut missään vaiheessa ollutkaan.

"Mä haluan vaan olla tän kesän, niin kuin me sovittiinkin", sanoin. "Mä oon ollu ihan helvetin stressaantunut tulevaisuudesta, vaikka meidän piti vaan viettää tää kesä yhdessä ja katsoa sitten."

Benjamin kietoi toisen kätensä ympärilleni, eikä sanonut mitään. Odotti vain, että jatkan.

"Mä oon räjähdelly sulle ihan pienestä ja ollut ihan hirveän vaativa", mutisin. "Mä tiesin, että sä halusit katsoa kaikkea rauhassa, mutta mä tyyliin veitsi kurkulla vaadin sua vastaamaan, että mitä sä haluat tehdä ensi vuonna. Se ei ollu reilua."

Benjamin hörppi kahviaan hiljaisena ja katseli pihan toisella puolella kohoavaa vaaleaa taloa.

"Olisin mäkin voinut olla kannustavampi, enkä vaan jättää sua yksin ajatuksines", se sanoi sitten. "Kyllä mä oikeasti ymmärrän, että sä haluut käydä läpi jokaisen vaihtoehdon."

Käännyin paremmin Benjaminin puoleen ja hymyilin, kun se tarttui käteeni. Me oltiin oltu yhdessä naurettavan lyhyeltä tuntuva aika, mutta mä en halunnut ajatella, että se ei olisi osa mun tulevaisuuttani kesän jälkeen.

Meillä oli enemmän koettavaa kuin nämä sotkuiset kuukaudet keskellä rikostutkimuksia ja ylioppilaskirjoituksia. Ehkä mä kuitenkin halusin pitää kiinni edes siitä ajatuksesta, että se olisi osa mun elämää tämän kesän jälkeen.

"En mä kyllä yhtään ihmettele, että mä ajoin sua pois", naurahdin. "Olin ihan neuroottinen, kun halusin selvittää jokaisen yliopiston tarjonnan."