Taivaanrannan kyyneleet

12. Luukas

Jessika istui kahvilan nurkkapöydässä Alec seuranaan, kun avasin painavan oven ja astuin sisään. Tyttö nosti kätensä innokkaaseen tervehdykseen ja viittoi mua luokseen.

"Moi, Luukas!" se hihkaisi ja veti penkin viereltään, jotta pääsin istahtamaan alas. Alec vain virnisti mulle, kun istuin alas puoliksi syöty jäätelötuutti kädessäni.

"Mitäs sä?" tyttö kysyi ja heitti paksun palmikkonsa toiselle olalleen. Sen nenä oli kai jo palanut alkukesän kuumassa auringossa, sillä se helotti kirkkaan punaisena.

"No vois kai tässä paremminkin mennä", vastasin ja sain Jessikan huokaisemaan myötätuntoisena. Se oli aina käyttäytynyt niin, että siitä ei tiennyt kuunteliko se oikeasti vai esittikö vain empaattista. Viimeistään viimeisten kirjoitusten aikana mä olin kuitenkin oppinut tuntemaan sen niin hyvin, että tiesin sen vain olevan sellainen.

Vähän höpsö, oikeasti empaattinen tyyppi.

"Niin mä kuulin", se sanoi ja katsoi, kun ryttäsin jäätelöpaperin nyrkkiini. "Miten Benjamin voi?"

Katsahdin Aleciin, joka katseli mua vähän tutkivan näköisenä pyöreiden silmälasiensa yli. Musta tuntui vähän hankalalta puhua syvällisiä sen läsnäollessa, mutta toisaalta se oli ollut paikalla silloin, kun poliisit tulivat kyselemään multa Benjaminista. Se oli myös nähnyt mun itkevän takahuoneessa, kun kaikki oli ollut liian raskasta kantaa.

"Tilanteen huomioonottaen ihan hyvin", sanahdin sitten, enkä katsonut enää Alecia. "Ei se oikein puhu paljon mitään."

"Ihan hiton sairasta", Jessika puuskahti ja raaputti pitkällä, helmiäisen pinkillä kynnellään pöydän pintaa. "Kuka on niin hirveä, että haluaa lavastaa syyttömän tyypin? Mitähän sille valmentajalle on ees oikeasti käynyt?"

Alec nojasi käsiään pöytään ja laski leukansa lepäämään kämmeniinsä. Sen harmaissa silmissä oli viekas katse, jonka se kohdisti muhun. "Onks se varmaa?"

"Ai mikä?" Jessika kysyi.

"Että se oli lavastus."

Jessika naurahti varovasti, vähän epäuskoisen kuuloisena ja vilkaisi mua. "Ai sanotsä, että Tammilehdon Benji ois voinu tehdä jotain sellaista?"

Alec kohautti harteitaan kuin asia olisi yhdentekevä. "Mistä sä tiiät mitä sille valmentajalle on tehty."

"No ei kai se ny—"

Jessikan lause jäi puolitiehen sen huulille, kun ulko-oven yläpuolella roikkuva kello kilahteli. Sisään astui hermostuneen oloinen Eeti ja Benjamin, jonka kulmat olivat niin syvässä kurtussa, että sen otsaan jäisi varmaan rypyt.

Eeti sanoi Benjaminille jotain, josta en saanut selvää ja poika huokaisi raskaasti. Ne kävelivät käytävän toisella puolella olevaan pöytään ja Benjamin suukotti ohimennessään otsaani.

"Mitä te täällä teette?" kysyin vähän hämmästyneenä, sillä olin kuvitellut, että Benjamin menisi Eetin kämpille. Nyt pojat kuitenkin istuivat toisiaan mulkoillen kahvilan pyöreässä pöydässä.

"Benjaminilla ois vähän asiaa", Eeti sanoi ja tunnistin sen äänessä piston, joka kertoi katkeruudesta.

"Oikeesti pidä nyt vaan turpas kiinni, jooko", Benjamin sanoi, eikä katsonut muhun. Sen vihreiden silmien hermostunut katse vaelsi Eetistä Aleciin, jota se tuntui mittailevan aivan kuin varmistuakseen siitä, oliko poika millään tavalla luotettava.

"Muista mitä me sovittiin", Eeti sanahti ja veti kätensä puuskaan. "Mä autan teitä selvittämään kuka sitä nauhaa on editoinut, jos sä kerrot Luukakselle."