Taivaanrannan kyyneleet

7. Benjamin

Luukas lähti mun passittamana kotiin nukkumaan kädessään kahdensadan euron arvoinen parkkisakko, vaikka se olisi halunnut odottaa mua. Se oli keksinyt mulle alibin, joten parasta, mitä se enää pystyi tekemään, oli mennä lepäämään.

Mut haettiin Luukaksen lähdön jälkeen putkasta ja kuljetettiin samaan huoneeseen, jossa mua eilenkin kuulusteltiin. Sama kovakasvoinen mies istui metallisen pöydän toisella puolella, sen edessä oli tietokone, jota se vilkuili.

"Tule istumaan", mies sanoi ja rojahdin kylmälle penkille sitä vastapäätä. Mä en ollut saanut nukuttua kovinkaan montaa tuntia, sillä sellissä oli ollut kylmä ja patja oli ollut lähinnä kangasta ilman täytettä.

Mies käänsi tietokonetta niin, että mäkin näin sen ruudulle. Kuvassa oli pysäytyskuva auton kojelautakamerasta. Kauempana, väripilkkuna muutoin niin harmaassa kuvassa oli mun sininen silmäteräni.

Vuosimallin -20 Audi, johon olin kerännyt rahaa melkein koko elämäni. Jokaisen ruohonleikkuusta saadun viisikymppisen olin tallettanut punaiseen metallilaatikkoon, jonka kanteen olin ruuvimeisselillä kaivertanut tyhjentävän sanan. Auto.

Ja no, lopulta isäkin oli auttanut kustantamalla autosta melkoisen erän, mutta halusin ajatella ostaneeni sen täysin omilla rahoilla. Isä pystyi lahjomaan mua, mutta raha ei korvannut menetettyä aikaa.

Mies rykäisi vähän saadakseen mun huomion. Se napsautti videon päälle ja vähän laginen, kuin sekunnin välein päivittyvä video lähti pyörimään.

Mitä lähemmäs kameraa sininen auto videossa ajoi, sitä varmemmaksi mä tulin, ettei se ollut mun autoni. Lopulta video leikkautui poikki niin, että seuraavassa kuvassa auto oli jo ohittanut poliisien muodostaman letkan.

"Laita uudestaan", pyysin ja kivikasvoinen mies painoi videon pyörimään alusta. Sama sininen auto lähestyi poliiseja, kunnes katosi kuvasta.

"Toi ei oo samasta kohdasta, missä mä ohitin noi poliisiautot", sanoin ja katsoin miestä silmiin.

"Ei olekaan", mies myönsi ja löi tietokoneen kannen kiinni. Tuijotin laitteen sivussa vilkkuvaa oranssia valopistettä, joka kertoi alhaisesta akkutasosta. En osannut ajatella mitään muuta.

"Tuo on ainoa sininen auto, joka on tarttunut kojelautakameroihin sinä iltana", mies sanoi ja nojasi leukaansa käsiinsä. "Vuoden -18 Volkswagen."

Mua oksetti. Koutsi oli kadonnut.

Miestä, jota mä olin katsonut vuosia ylöspäin, pitänyt eräänlaisena isähahmona, ei ehkä enää ollut. Ja mua syytettiin siitä.

Mua.

"Vittu", mutisin ja peitin kasvot käsilläni. "Tää on ihan naurettavaa. Tän on pakko olla joku saatanan kiero vitsi."

"Valitettavasti tämä on totisinta totta, Benjamin."

"Miten te voitte ajella tuolla niin, että ainoastaan yhdessä maijassa on kojelautakamera päällä?" ärähdin.

"Ei se muuta sitä tosiasiaa, että sinun autosi ei näy puolisosi kertomaan kellonaikaan automme kameroissa", mies korotti ääntään. "Sinä et ajanut tuota tietä sinä iltana."

Sen sanottuaan mies keräsi pöydälle levittämänsä asiakirjat ja tietokoneensa, ja lähti huoneesta. Äänieristetyn oven kajahdus jäi kaikumaan huoneen pelkistetyille seinille.

Puristin käsiäni nyrkkiin ja yritin estää sisältäni ulos pyrkivän huudon.

x

Kuulin äidin karhean, vihasta pingottuneen äänen ennen kuin se ilmestyi eteeni käytävällä. Sen olemus oli huoliteltu, niin kuin aina. Platinanvaaleat, puolipitkät hiukset oli nostettu vaaleanpunaisella pannalla pois kasvojen edestä ja huulissa oli kirkkaanpunaista huulipunaa.