Taivaanrannan kyyneleet

23. Benjamin

Kello oli viittä vaille yhdeksän aamulla, kahvimuki poltti sormenpäitä ja avoimesta ikkunasta kuului lintujen kymmenpäisen kuoron laulu. Lili seisoi keskellä mun olohuonetta käsissään A3 kokoiselle paperille tehty toimintasuunnitelma, enkä mä osannut kuin tuijottaa sen tupeerattua tukkaa ja melkein yhtä sotkuiselta tuntuvaa olemusta.

En ollut sanonut viimeiseen varttiin mitään, sillä en yksinkertaisesti saanut sanaakaan suustani. Luukas istui sohvan toisessa päässä, ja välimatka, jonka se oli jättänyt välillemme tuntui tuhansilta metreiltä. Se ei ollut luonut muhun katsettakaan tulonsa jälkeen, enkä mä oikeastaan edes halunnut kohdata sen sinisiä silmiä.

Riita oli lohkaissut jotain sydämestäni, jonka tilalla ammotti nyt vain kaikuvaa tyhjyyttä. Luukas oli sanonut asioita, jotka olisin voinut sivuuttaa ihan kenen tahansa muun suusta tulleina; sen sanomina ne olivat kuitenkin satuttaneet enemmän kuin se ehkä itse tajusikaan.

En tiennyt kuinka pystyisimme jatkamaan; olisiko meillä mitään mahdollisuuksia kohdata toisiamme enää silmästä silmään, mutta sen keskustelun aika ei ollut nyt. Lilillä oli suunnitelma, johon se uskoi meidän muidenkin puolesta.

"Siis anteeksi, voitko toistaa", sanahdin ja laskin kahvimukin käsistäni sohvan käsinojalle. Siristelin silmiäni katsellessani Lilin suhruista käsialaa ja paperin kulmaan piirrettyä neliskulmaista rakennusta.

Selvästi kumpikin Salokannelten sisaruksista jakoi rakkauden ajatuskarttoihin. Lilin oli vain se sotkuisempi versio.

"Ilomielin, Benz", Lili sanoi ja hengähti syvään. "Meidän kaikkien on syytä epäillä, että autopesula on se paikka, jossa koutsin kamat laitettiin sun autoos. Me murtaudutaan sinne. Katsotaan valvontakamerat. Leikitään salapoliiseja. Eikö kuulosta hauskalta?"

"Tosi hauskalta", sanahdin ja hieroin ohimoitani. "Tajuatsä, että jos mä jään kiinni, niin se on siinä sitte."

Lili heitti ajatuskartan käsistään ja katsoin, kuinka se laskeutui kahahtaen liukkaalle parketille. Se liukui jonnekin sohvan alle kadoksiin.

"Et sä jää kiinni", se sanahti aivan kuin tietäisi murron onnistuvan sataprosenttisesti. Olin lopen kyllästynyt Salokannelten tarpeeseen murtautua jokaikiseen paikkaan. Eikö Kristianin koti ja sen jälkimainingit olleet jo tarpeeksi? "Mulla on erittäin tehokas tiimi."

Kaikki tuntui käsikirjoitetulta, kun Lilin sanojen päätteeksi ovikello soi. Se kajahti vähäkalusteisen yksiön seinillä jääden kaikumaan ja menin avaamaan.

Oven avattuani näin ensin vain koristeisen käärmetatuoinnin ja vitun rumat, mokkaiset purjehduskengät. Mun teki mieli melkein nauraa, melkein.

"Kiitti kutsusta!" Joel sanahti ja astui ohitseni sisälle Alec vanavedessään.

Tuijotin niiden perään sanattomana ja halusin ehkä ihan vähän itkeä.

x

Joel istui mun ja Luukaksen välissä, jalat sohvapöydälle nostettuina. Sen valkoiset chinot oli kääritty puoleen pohkeeseen ja liituraitainen kauluspaita oli pehmeän näköistä puuvillaa. Se näytti ihan rikkaan perheen purjehtijapojalta, jonka suurin ongelma oli väärästä suunnasta puhaltava merituuli.

Se myötäili Lilin jokaista sanaa ja heristi etusormeaan kuin tehden selväksi, että Lilin pointti oli oikein paikkaansapitävä. Luukas oli katsonut mua ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen vain pyöräyttääkseen mulle silmiään.

Alec istui keittiönpöydän ääressä ja nakersi lyijykynän päätä. Sen edessä oli Lilin ajatuskartasta tippunut vihreä muistilappu, jonka reunaan se oli piirtänyt kellonauhassa ollutta lohikäärmettä. Sillä oli päällään vihreä, lyhythihainen kauluspaita ja samanväriset, lököttävät kangashousut. Se näytti ihan hipiltä.