Taivaanrannan kyyneleet

2. Luukas

Jessika istui skeittirampin laidalla ja heilutteli jalkojaan sen reunan yli. Sen ruskeat hiukset oli palmikoitu paksulle letille ja sen päässä oli sellainen aurinkohattu, jollaisia näki turistien päässä aurinkorannoilla.

Se katseli aurinkolasien peittämillä silmillään mua ja hymyili. "Mites tulevaisuuden suunnittelu on sujunu?"

Mä kohautin olkiani. Välivuosi oli tuntunut hyvältä ajatukselta selkeyttää ajatuksia, mutta nyt musta tuntui, että olin tyhjän päällä.

Mulla ei ollut asuntoa, työpaikkaa eikä suunnitelmia opiskelujen suhteen. Mä pystyin tekemään mitä ikinä halusin, mutta en siltikään osannut tehdä mitään.

"Eihän sulla ole kiire", Jessika sanoi ja alkoi avata paksua palmikkoaan. Sen hiukset olivat takkuista kiharaa, kun se sai letin auki.

"Pitäiskö mun ettiä töitä?" kysyin. Joku oli spraymaalannut ramppiin värikkäitä, abstrakteja kuvioita ja liu'utin sormeani niitä pitkin. Tummemmat värit olivat haalistuneet porottavassa auringossa.

"Ei sun oo pakko tehdä mitään, mitä et halua", Jessika naurahti. "Mut mun isosisko on töissä siinä pienessä kahvilassa keskustassa, käy kysymässä sieltä."

Jessika oli oikeassa. Ei mun tarvinnut tehdä mitään sellaista, mitä en halunnut. En vain olisi halunnut pyöritellä peukaloitani koko välivuotta, koska ei mulla ollut rahaa matkustellakaan.

Mä puuskahdin raskaasti ja heittäydyin selälleni lämpimälle rampille. Jessika asetteli kangaskassinsa tyynyksi päänsä alle ja asettui viereeni.

"Mites Benjamin?" se kysyi ja kääntyi katsomaan mua. Aurinkohattu oli puoliksi sen silmillä, kun katselin sen kasvoja.

Jessika oli lukiossa ollut kai ihastunut muhun, mutta tajunnut sitten ettei muhun kannattanut tuhlata aikaa, kun en edes pitänyt tytöistä. Nyt se oli mun ainoa ystävä, jolle mä pystyin puhumaan kaikesta.

"Mä en tiiä", sanoin sitten vastaukseksi, vaikka ei se mikään hyvä vastaus ollut.

Jessika nousi parempaan asentoon, nojasi leukansa käsiinsä ja katsoi mua. "No?"

Mä huokaisin. Asioiden sanoittaminen tuntui vaikealta, koska ei meillä oikeastaan ollut mitään ongelmia. Ne ongelmat olivat lähinnä mun pääni sisällä, mörköinä, joita mä en saanut häädettyä pois.

Ei Benjamin ollut tehnyt mitään väärää, jolla mä voisin perustella kiukutteluni. Se oli koko ajan ollut ihan samanlainen oma itsensä ja antanut mun hyppiä stressaantuneena seinille.

Ja siitä kai se johtuikin.

Siitä, ettei se tuntunut välittävän, vaikka mä olin ihan hukassa. Vailla mitään määränpäätä.

"Oottekste puhunu tulevaisuudesta?" Jessika keskeytti pauhaavat ajatukseni kysymyksellään. Sen kasvoilla oli sellainen myötätuntoinen ilme.

"No ei", sanahdin. "Tai kun mä oon ihan varma, että se haluaa pelata vielä lätkää joskus, mutta missä? Ei se tännekään voi jäädä."

"No haluatko sä jäädä?" Jessika kysyi.

"En", vastasin totuudenmukaisesti. Mulla ei ollut aikomustakaan jäädä. Ehkä vuodeksi, mutta sen jälkeen mä lähtisin. Pakkaisin tavarani, enkä katsoisi taakseni.

"Mikä ongelma siinä sitten on, jos te kumpikin haluatte lähteä?"

Jessika katsoi mua odottavasti, mutta mä en osannut antaa sille mitään vastausta.

x

Kahvilassa tuoksui tuoreilta leivonnaisilta, kun astuin sisään. Tummapuisen tiskin takana seisoi ikäiseltäni näyttävä poika, joka heilautti mulle kättään tervehdykseksi.

Pojalla oli likaisen vaaleat hiukset ja jykevät kasvonpiirteet. Sen pyöreät silmälasit keikkuivat nenänpäässä näyttäen siltä, että kun se heilauttaisi päätään, niin ne tippuisivat.

"Moi", sanoin ja revin katseeni irti pojasta, joka tuntui tutkivan mua silmillään sielusta asti. "Mä voisin ottaa... ööö, laten."

Mä en ikinä enää palaisi siihen kahvilaan. Enkä varsinkaan kysyisi siltä tiskin takana seisovalta pojalta töitä.

Poika nyökkäsi ja käänsi mulle selkänsä. "Mä tuon sen sulle pöytään."

Mä käännyin kohti salia ja puuskahdin. Pyöreät pöydät oli aseteltu ikkunoiden alle riveihin ja niiden päällä olevat kukkakimput näyttivät huolella tehdyiltä. Ei musta ainakaan floristia tulisi, se oli varmaa.

Ei musta löytyisi sellaista visuaalisuutta, että mä saisin kukkapuskan näyttämään niin kauniilta, että joku haluaisi ostaa sen. Mä en tiennyt miksi mä olin edes ajattelut, että se olisi hyvä idea.

"Luukas!" käännähdin äänen suuntaan ja näin Eetin. Se istui nurkkapöydässä huppu päässään ja viittoili mua luokseen.

"Moi", sanahdin jotenkin varovasti ja istahdin poikaa vastapäätä.

"Mä en oo nähny sua aikoihin", Eeti sanoi ja sulki pöydällä avonaisena lepäävän kirjan. Se nosti silmälasit kasvoiltaan ja hieroi kasvojaan tummansinisen hupparinsa hihalla.

"Sori, mä en oo jotenkin—"

"Ei mitään", Eeti keskeytti ja huitaisi kädellään tehden mun sanat merkityksettömiksi. "Sulla on kiire sen Benjaminin kanssa."

Katsoin Eetiä sanattomana. Se oli aina vihannut Benjaminia avoimesti, mutta että vieläkin.

"Mä olin sanomassa, että mä en oo ehtiny ajatella mitään muuta kuin tulevaisuutta", sanahdin. "Mut ihan miten vaan."

Eeti laittoi silmälasit takaisin päähänsä ja nojasi käsiään pöytään. "Eikö sun pitäny pitää välivuosi?"

"No joo, mutta—"

Mun sanani keskeytyivät taas, kun se jykeväkasvoinen poika toi mun kahvini. Se liu'utti mukin eteeni ja hymyili kirkkaasti.

"Saanks mä sanoa jotain, Luukas?" Eeti kysyi sitten, kun kahvilatyöntekijä oli lähtenyt. Mä nyökkäsin ja pyörittelin lusikkaa kahvissani.

Kahvilan ohi ajavien hälytysajoneuvojen sinisenä vilkkuvat valot saivat mun katseen hetkeksi ulos, kunnes katsoin jälleen poikaa edessäni.

Eeti katsoi mua pienillä silmillään vailla minkäänlaista tunnetta. Mä valmistauduin siihen, että ihan mitä tahansa se seuraavaksi sanoisi, olisi meidän ystävyytemme siinä.

"Kai sä tajuat minkälainen kusipää Benjamin oli kaikki ne vuodet?"

Mä katsoin Eetiä osaamatta sanoa mitään. Oliko se tosiaan juuri sanonut ne sanat mulle päin naamaa?

"Sä muutit tänne ja aloit heti säätää sen kanssa", se jatkoi. "Tiiätsä ees mitään sen menneisyydestä?"

"Eeti", mä pyysin, mutta poika nosti kätensä torjuvasti ylös kuin voisi eleellään katkaista mun puheen.

"Miten sä pystyt olemaan sellasen ihmisen kanssa?" se kysyi.

Mä en voinut uskoa kuulemaani. Eetin sanat pyörivät mun päässäni tasaisena mantrana, enkä mä ymmärtänyt yhtään, mikä sitä vaivasi. Eihän mun elämä kuulunut sille millään tavalla, hyvä että mä edes tunsin poikaa vielä kunnolla.

"Mikä sua vaivaa?" mä naurahdin ja kiedoin sormeni lämpimän kahvimukin ympärille.

"Mä haluun kuulla sun vastauksen."

Mun oli pakko nauraa. "Ei mun tarvii kuunnella, kun sä haukut mun poikaystävääni."

Tein sanani Eetille selviksi nousemalla ylös. Mä heitin kangaskassin olalleni ja käännyin vielä kerran katsomaan poikaa. "Puhu mun kanssa sitten, kun oot ensin vähän aikuistunu."