Taivaanrannan kyyneleet

20. Luukas

Ehdin pistää merkille kahvilan edessä kasvavien kesäkukkien ahdistuneet kukinnot, kun ryntäsin sisälle kahvilaan. Oven yläpuolella roikkuva kultainen kello kilahteli melkein aggressiivisen kuuloisena, eikä Alecin mulle luomassa katsahduksessa ollut nähtävissä muuta kuin väsymyksen tuomaa ärtyisyyttä.

Se kai oli luullut mun olevan asiakas, sillä sen tajutessa kuka sisään oli rynnännyt, muuttui sen ilme tyystin. Sen likaisen vaaleat hiukset oli pienellä poninhännällä ja ruutupaidan hihat oli kääritty kyynärvarsiin.

Käärmetatuointi oli yhtä silmiinpistävä kuin aina ennenkin, enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, miltä sen värikkäät suomut mahtoivat tuntua mun sormenpäitteni alla. Tatuointi oli tehty niin yksityiskohtaisesti, että Alecin kättä olisi voinut kiertää oikea matelija.

Se istui suurten ikkunoiden alla pyöreän pöydän ääressä. Sen eteen oli levitelty suurennoksia valvontakameranauhassa näkyneestä kellosta ja lavastajan kommandopipon peittämästä naamasta, sekä ajatuskarttoja, joiden reunoihin oli liimattu vihreitä muistilappuja.

"Onks sulla työvuoro tänään?" se kysyi ja teki mulle tilaa pöydässä.

"On", vastasin ja löin paikallisen lätkäjoukkueen logolla varustetun termarin pöytään. Olin nukkunut levottomasti Tammilehtojen valkealla divaanisohvalla ja saanut mukaani niiden kalliilla kahvikoneella tehdyn espresson, jonka Roosa oli laittanut mulle tuplavahvana. Päänsärky tuntui silti puukonkärjiltä ohimoissa ja pelkäsin aivojeni räjähtävän koristamaan kahvilan suuria ikkunoita.

Mun edessäni oli johtolankoja lavastajan kiinniottamiseen, mutta mun ajatukseni pyörivät vain eilisillassa ja Benjaminin metsänvihreissä silmissä. Se oli näyttänyt murtuneelta, kun se vanha rikoskonstaapeli oli sullonut sen siviiliautonsa takapenkille.

Mä olin ensin riidellyt, taistellut vastaan; vaatinut, että Benjamin saisi jäädä kotiin. Lopulta se kaikki oli kuitenkin ollut turhaa ja valkoisen Mersun takavalot olivat kadonneet jonnekin syreenipuskien taakse.

Kun mä olin valvonut yöllä ja katsellut Roosan keittiössä roikkuvaa Artekin mehiläispesää, oli päässäni pyörinyt Benjaminin mulle henkäisemä lause. Ethän sä jätä mua.

Miten se edes saattoi kysyä multa sellaista?

"Onks sulla kaikki ihan hyvin?" Alec kysyi ja silmäili mua kulmiensa alta. Sen toinen käsi taitteli paperin kulmaa ja toinen naputti rytmiä valkeaan kahvikuppiin.

Mitä luulet, mun teki mieli sanoa, mutta tyydyin nyökkäämään. Alec oli tehnyt selväksi, että vihasi Benjaminia ehkä koko solullaan, mutta oli silti selvittänyt lavastajan rannekellon arvoitusta. Se ei ansainnut mun kiukuttelujani, ei missään muodossa.

"Eeti sai ilmeisesti sitä rannekellon kuvaa selvemmäksi?" totesin ja silmäilin papereita edessäni. Alec oli nähtävästi listannut vaikeaselkoisella käsialallaan paperin kulmaan kultasepänliikkeiden nimiä.

"Joo, odotas", Alec sanahti ja etsi paperipinosta selvemmän kuvan. Rannekellon nauha näytti olevan syvän punainen, ellei kuva vääristänyt sitä, ja siihen oli kaiverrettu yksityiskohtaisia lohikäärmeitä, jotka syöksivät tulta avoimista kidoistaan. Kello näytti järkyttävän kalliilta ja mielestäni jo se oli tarpeeksi rajaamaan lavastajan henkilöllisyyden pienempään lokeroon. Kellä tahansa ei ollut varaa kustomoituihin kultakelloihin.

"Mä vähän innostuin", Alec jatkoi ja hieroi niskaansa vähän nolona. "Listasin kultasepänliikkeitä ja kelloseppiä sadan kilometrin säteellä kaupungista. Se on ku etsis neulaa heinäsuovasta, mutta sitä kannattaa yrittää."

Olin sanaton, jotenkin hämilläni siitä, että Alec oli ollut valmis tekemään niinkin suuren työn ilman, että olin sitä erikseen pyytänyt. Se vaikutti olevan oikeasti kiinnostunut siitä, kuka tämän kaiken takana oli ja olin kerrankin tilanteessa, jossa en tuntenut pelkkää pohjatonta yksinäisyyttä.