Taivaanrannan kyyneleet

28. Luukas

Pitäiskö meidän pitää taukoa?

Sanat olivat lipsahtaneet suustani lupaa kyselemättä. Olin pelästynyt oman ääneni tasapainoisuutta, sitä, miten kirjaimet terä edellä vain iskeytyivät Benjaminin kasvoille. Se oli näyttänyt surulliselta koiranpennulta, niin kuin aina, kun se alahuuli työntyi ulospäin ja sen silmiin syttyi pelon kiilto.

Varmaan sitten, se oli vastannut. Varmaan sitten pidetään tauko, kerta sä haluat, niin mä sen olin kuullut. Ei se oikeasti halunnut pitää taukoa. Ei me sen mielestä tarvittu taukoa, ei tietenkään. Me oltiin riidelty ennenkin, sanottu typeriä asioita ja sitten sovittu, koska sellaisia me oltiin.

Se riita oli kuitenkin ollut täysin erilainen. Sanat olivat olleet niin teräviä, että niiden jättämät haavat pysyisivät vuotavina vielä pitkään.

Pyyhin ajatukset mielestäni ja yritin keskittyä siihen kepeään tunteeseen, joka sydämeeni oli asettunut, kun Benjamin oli suostunut laittamaan suhteen tauolle.

Olimme sopineet Eetin kanssa tapaavamme jäähallilla, ja astuin sisään kellertävän väriseen aulaan. Kaikki oli tismalleen samannäköistä kuin ennenkin, joku vain oli antanut nurkassa kasvavalle viherkasville viimein vettä ja sen nahkeat lehdet näyttivät oikeasti elonmerkkejä.

Olin käynyt hallilla viimeksi silloin, kun Benjamin oli vielä ollut joukkueen varakapteeni ja ne olivat pelanneet lukiomestaruudesta. Muistin kävelleeni sitä vastaan käytävälle, jossa pukuhuoneet sijaitsivat ja suudelleeni sitä välittämättä muiden katseista. Olin taputtanut kiiltävää, sinistä A-kirjainta sen rinnassa ja kuiskannut sen olevan aina mun kapteeni.

Se oli punastunut korviaan myöten, mutta sen silmissä oli loimunnut niin suuri liekki, että seuraavan kerran meidän nähdessä sen yksiön eteisessä oli se työntänyt mut vasten vaaleaksi maalattua seinää. Se oli vaatinut saada kuulla sanan kapteeni mun huuliltani uudestaan, enkä mä ollut osannut sanoa sille ei.

Mun kävellessä siniseksi maalattuja portaita kohti yläkatsomoiden ovea, mä ajattelin Benjaminia valmentajana. Mä kuvittelin joukkuelaiset polvillaan sen edessä jäällä, kun se näyttäisi taululle piirrettyjä taktiikoita ja kentällisiä.

Mä kuvittelin sen saman liekin sen metsänvihreissä silmissä, kun abivuoden joukkue nostaisi huteran pokaalin käsivarsilleen ensi keväänä. Mä kuvittelin, kuinka se koutsaisi ykkösvuoden joukkuelaiset, epävarmat kuusitoistavuotiaat hitsautuneeksi joukoksi, joka tavoittelisi mestaruutta.

Kun mä astuin yläkatsomoon ja tuijotin alhaalle jäähän, mietin, olinko ollut sille liian ankara? Se oli allekirjoittanut työsopimuksen kertomatta siitä mulle, mutta ihan samalla tavalla mä olin hakenut sen selän takana yliopistoihin edes kysymättä, halusiko se lähteä kanssani.

Mä halusin nähdä Benjaminin silmissä sen liekin taas. Mä halusin nähdä sen uppoutuvan jääkiekkoon niin kuin se oli uppoutunut silloin, kun se vielä itse pelasi. Se ansaitsi elämäänsä jotain, jota se rakasti palavasti. Jos se halusi uran jääkiekkovalmentajana, niin en mä voisi käskeä sitä luopumaan unelmastaan. Aivan niin kuin se ei voisi käskeä mua luopumaan koulupaikasta Oulussa.

Mä rakastin Benjaminia. Oikeasti, palavasti. Mä halusin nähdä sen ärsyttävän naaman vielä kymmenen vuoden päästäkin; herätä sen yön karhaisemaan ääneen ja lämpimiin suukkoihin, mutta mä en voinut keskittyä pelastamaan meidän suhdetta tämän kaiken keskellä.

Mä halusin selvittää valmentajan katoamisen. Mä halusin selvittää, miten Benjaminin isä tai Joel liittyivät siihen. Mun täytyi päättää ottaisinko mä vastaan sen asunnon Oulusta, jossa oli täydellinen parveke vai jäisinkö mä odottamaan Benjaminia. Sen jälkeen mä voisin korjata meidän suhteen.